Rakennuslehti (5.6.) julkaisi laajan haastattelun yhdyskuntasuunnittelun professorista Kimmo Lapintiestä aiheena monipaikkaisuus. Lapintie on pitänyt asiaa esillä eri foorumeissa ja ollut sitä mieltä, että jos monipaikkaisuudesta ymmärrettäisiin tilastojen valossa enemmän, kaupungistumisesta saataisiin erilainen kuva. Jutussa hän kertoo asuvansa 3 päivää viikossa Helsingissä ja 4 päivää Paraisilla. Monipaikkaisuus ei ole täysin uusi keskustelunaihe. Työskennellessäni Sitrassa kymmenkunta vuotta sitten aihetta pidettiin kovasti esillä yhtenä keinona kehittää maaseudun elinvoimaa. Samassa mielessä etätyöstä on puhuttu vuosikymmeniä.

Suomalaiseen elämänmuotoon on pitkään kuulunut retkeily, mökkeily ja ylipäätään luonnossa liikkuminen. Viime vuosikymmeninä ulkomaan matkailu vapaa-ajan vietossa on kasvanut, samoin kaupunkien tarjoamat monet elämykset, kun taas mökin omistajien keski-ikä on noussut korkeahkoksi. Kuten Lapintiekin toteaa, perinteisen mökkeilyn sijaan pitäisi ryhtyä puhumaan kakkosasunnoista varustelutason noustessa. Osalla kakkosasunto voi olla myös toisessa kaupungissa kuten itselläni aikaisemmin Helsingissä, kun vielä asuin Tampereella. Nyt se on Tammelassa.

Korona on tuonut uutta väriä monipaikkaisuuskeskusteluun, kun valtavassa ihmiskokeessa väki on pakotettu tekemään etätöitä, vaikkakin on eri asia tehdä töitä kotona ja hakea lapsi päiväkodista, kuin lähteä päiväkoti-ikäisen kanssa kakkoasunnolle etätöihin. Kuten todettua, mökkeilyssä ja matkailussa ei ole sinänsä mitään uutta, mutta tarkastellaanpa monipaikkaisuutta työn tekemisen näkökulmasta ja unohdetaan reissutyöläiset. Kenellä on tässä mielessä mahdollisuus monipaikkaisuuteen?

Ensimmäisenä on helppo sulkeistaa erilaiset teknistä käden taitoa vaativat tehtävät ja ammattilaiset. Taloja tai ratikkalinjaa täytyy rakentaa kirjaimellisesti paikan päällä, autoja huolletaan korjaamolla ja sähkömoottoreita kootaan tehtaissa. Yhteiskunnan turvallisuudesta vastaavat palomiehet, poliisit tai rajavartijat joutuvat olemaan kentällä. Lähipalveluiden ammattilaiset kuten kampaajat, parturit, hierojat, kauppojen myyjät sekä taksi- ja ratikkakuskit tekevät työtä työpaikoillaan. Lastentarhanopettajat ovat lasten kanssa päiväkodeissa ja vaikka etäopetusta nyt kokeiltiinkin, on ilmeistä, että lapset jatkavat syksyllä kouluissa opettajiensa kanssa. Terveyskeskuksissa ja sairaaloissa hoidetaan potilaita, eikä kirurgikaan pääse vielä operoimaan robotin avulla etäältä.

Todennäköisimmin monipaikkaisuutta työmielessä voivat hyödyntää erilaisissa asiatuntijatehtävissä toimivat henkilöt, joiden työstä osa sisältää sellaisia työvaiheita kuten kirjoittamista, suunnittelua, laskentaa tai muuta eksplisiittisen tiedon kanssa puuhaamista, joka ei siis tarkoita Teams-kokouksia. Kokoustaminenkin sujuu etänä erityisesti, jos kysymys on ”samaan päämäärään menevistä prosesseista” kuten Koneen pääjohtaja Antti Herlin päivän aviisissa (HS 7.5.) toteaa, mutta huomauttaa samalla, että etätyön kasvaessa ”kaikki hidastuisi ja luottamus vähenisi”. Olen tarkastellut asiaa hieman teoreettisemmin blogissani muutama viikko sitten päätyen samanlaiseen johtopäätökseen. Ja ne asiantuntijat, joilla on päiväkoti- ja kouluikäisiä lapsia tai joiden puolison työ vaatii läsnäoloa, eivät helposti voi vaihtaa toiseen sijaintiin. Omakohtaisesti olen puolisoni kanssa havainnut, että vaikka molemmilla on mahdollisuus tehdä etätöitä, eikä alaikäisiä lapsia ole, kovin harvoin ainakin ennen korona-aikaa sellainen perjantai tai maanantai osui kohdalle, että molemmat olisivat voineet työskennellä kakkosasunnolta käsin. Useimmiten ainakin toisella on normaalitilanteessa kasvokkaista kohtaamista edellyttäviä tapaamisia kalenterissa.

Professoreille etätyö sinänsä on vanha perinne kuten Tampereen yliopiston valtiotieteen lehtori ja laajimmin sivistynyt tuntemani yliopistoihminen Mikko Lahtinen huomautti Facebookissa: ”Akateemisen humanistin perinteinen työpaikka oli yliopistolta kävelymatkan päässä sijainnut oma koti työ- ja kirjastohuoneineen. Yliopistolla professori piti luentonsa ja seminaarinsa ja osallistui tiedekuntansa tai tiedekuntiensa kokouksiin.” Tässä mielessä professori Lapintien vaalii ammattikuntansa perinteitä kunniakkaasti.

Kokonaan oma kysymyksensä on, kenellä on omaan työhönsä liittyvien mahdollisuuksien ohella riittävät taloudelliset mahdollisuudet hankkia työn tekoon sopiva kakkosasunto kohtuullisen etäisyyden päästä kaupunkiasunnosta. Sujuvuuden kannalta puolitoista tuntia on vielä järkevä matka-aika ja käytännössä monesti tarvitaan autoa, jatkossa pitäisi ympäristösyistäkin pysytellä sähköauton toimintasäteellä.

Henkilökohtaisesti suosin työskentelyä ihmisten kanssa kasvotusten, mutta tiettyjä kirjoitus- ja suunnittelutehtäviä teen mielelläni rauhallisessa kotiympäristössäkin, vaikkapa vain muutaman tunnin päivässä. Mökillä tai kakkosasunnossa haluan meloa, lukea, saunoa, istua nuotiolla ja nauttia hyvästä ruosta, ja saattaahan siinä toki uusia ideoita syntyä, kun ei erityisesti ponnistele.

Kun artikkelista ja aiheesta käytiin Twitterissä keskustelua, Helsingin kaupungin monipuolisesti kokenut yleiskaavapäällikkö Pasi Rajala kysyi ytimekkäästi, että mitä tästä pitäisi päätellä kaupunkisuunnittelun suuntaan. Lisäisin vielä, että jos siis kysymys on muustakin kuin sellaisen pienehkön kohtuullisen varakkaan asiantuntijajoukon harrastuksesta, joka pystyy hallinnoimaan kalenteriaan ja yksinkertaisesti ilmoittamaan sidosryhmille aikovansa pitää palaverit joko etänä tai ennakolta ilmoittaminaan kaupunkipäivinä. Itse en ole (ainakaan vielä) sellaisessa asemassa, että voisin luetella asiakkaille ja muille keskeisille sidosryhmille näin tiukkoja rätinkejä. Toivottavasti tutkimus tarkentaa kuvaa.