Uudenmaan liitto ja Helsingin kaupunki julkaisivat viikko sitten erittäin mielenkiintoisen ja informatiivisen selvityksen erilaisten asuinalueiden vaatimasta maa-alasta suhteessa niiden asukasmäärään. Tarkastelussa oli mukana yhteensä 21 erityyppistä asuinalueitta Helsingin seudulta, esimerkiksi Veikkola, Porvoon Länsiranta, Puu-Vallila, Matinkylä, Pakila ja Etu-Töölö. Pinta-alojen ohella tarkasteltiin myös esimerkiksi hiilensidontaa ja metsäkatoa. Selvitystyön toteutusta johtivat tunnustetut kaavoituksen asiantuntijat.

Todellisiin esimerkkialueisiin perustuvat laskelmat eivät sinänsä yllätä. Tarkasteltujen asuinalueiden ääripäät olivat Jätkäsaari ja Landbo. Jätkäsaaressa aluetehokkuus oli 1,92 ja 1000 asukasta kohden tarvittiin maa-alaa 2,47 hehtaaria, kun taas Landbossa aluetehokkuus oli 0,12 ja 1000 asukasta kohti tarvittiin maa-alaa 63,83 hehtaaria. Muut alueet osuivat tähän haarukkaan, urbaaneiden alueiden vaatiessa suhteessa vähemmän maa-alaa. Helsingin seudun väestön ennustetaan kasvavan vuoteen 2040 mennessä 370 000 asukkaalla. Landbon tiiviydellä tuo väkimäärä tarvitsisi maa-alaa 23 606 hehtaaria, kun taas Jätkäsaaren tiiviydellä vain 914 hehtaaria. Ero on valtava, vaikka käytännössä kasvua ei tietenkään voida ratkaista yhdellä mallilla tai asuinaluetypologialla. Selvityksessä tarkasteltiin myös metsäkadon lähteitä, joista suurimmaksi osoittautui pientaloalueiden rakentaminen, jonka osuus vuotuisesta metsäkadosta oli 23,6 prosenttia.

Helsingin Sanomien (HS 24.9) hieman yksipuolinen uutisointi raportista nostatti kohtuullisen kuuman keskustelun sosiaalisessa mediassa. Raportti leimattiin mm. huonoksi tutkimukseksi, tekijöitä epäiltiin tarkoitushakuisuudesta ja virkavelvollisuuden rikkomisesta, vaatipa yksi professori tekijöille potkujakin. Toisaalta monet asiantuntijat nostivat esiin tarpeen kasvattaa viheralueita myös tiiveillä alueilla, jotta voitaisiin välttää lämpösaarekeilmiötä, lisätä asukkaiden viihtyisyyttä ja hidastaa luontokatoa. Erittäin tärkeitä teemoja kaikki.

Kuten raportin tekijät ovat todenneet, kysymyksessä ei ole akateeminen tutkimus, vaan konkreettisiin esimerkkeihin perustuva vertaileva selvitys. Tiettävästi virheitäkään ole löytynyt. Keskustelu on kuitenkin ollut hieman hämmentävää siinä mielessä, että varsinkin asiantuntijoiden olettaisi tuntevan raportissakin kuvattuja tiiviyden tuottamia hyötyjä. Yhden lisähyödyn voisi nostaa vielä esille Suomen Ympäristökeskuksen muutama vuosi sitten julkaisemasta yhdyskuntarakenteen hajatumista tarkastelleesta selvityksestä, jonka mukaan Landbon kaltaisessa lievetaajamaamassa on 10 kertaa enemmän katu- ja tiekilometrejä kerrosneliötä kohti Helsingin keskustaajamaan verrattuna.  

Harvaan rakennetut pientaloalueet voivat tuottaa omanlaisiaan hyötyjä. Esimerkiksi uusiutuvien lämmitysratkaisujen kuten maalämmön hyödyntäminen on helpompaa kuin kaupungeissa, tonttien ja asuntojen hinnat ovat keskuskaupunkia edullisempia ja lähivihreyttä on mahdollista saada aikaan runsaastikin. Mutta kuten todettua, maa-alaa tarvitaan, joukkoliikennettä ei saada toimimaan erityisen laadukkaasti ja palvelutkin voivat olla kaukana. Pitkistä etäisyyksistä johtuvat polttoainekulut tai suuren asunnon energiakustannukset ovat myös mahdollisia haittapuolia.

Kaupunkien kasvu antaisi ymmärtää, että asuminen urbaaneissa ympäristöissä kiinnostaa ihmisiä, vaikka pientaloasumisellekin on oma asiakaskuntansa. Suomessa on vapaa kotikunnan valintaoikeus, joten itselleen sopivan ympäristön voi vapaasti valita. Toisaalta taas kunnilla on kaavoitusmonopoli, joten asukkaiden toiveita on mahdollista kuunnella. Ainakin niin kauan kun kunnalla rahaa riittää. Ja koska asuinympäristöön liittyvät tarpeet ja toiveet ovat huomattavissa määrin myös arvokysymyksiä, on oikein, että niistä päätetään demokraattisesti valtuustoissa, toki vallitsevan lainsäädännön pohjalta.

Helsinkiläisenä veronmaksajana ja äänestäjänä olen tyytyväinen, että kaupunki on valinnut kaavoituksessa tiivistämiseen tähtäävän linjan ja painottanut joukkoliikenteen sekä kevyen liikenteen kehittämistä. Toki toivoisin parempaa ymmärrystä sekoittuneiden ympäristöjen kehittämisen tarpeellisuudesta ja määrätietoisempaa otetta kävelyn edellytyksiin. On myös erinomaista, että kaupungin omat asiantuntijat pystyvät tuottamaan itse kunnollisia tausta-analyysejä julkisen keskustelun ja kaavoituksen pohjaksi.

Olen yli kolmekymmentä vuotisen työurani lähes koko ajan toiminut tiiviissä yhteydessä tutkimuksen kanssa ja tehnyt omaakin kaupunkitutkimusta dosentuurin saamiseen vaadittavan määrän. Se mikä Helsingissä hämmentää, on kaupunkitutkijoiden nihkeähkö suhde julkishallinnon ja alan yritystoiminnan kanssa. Vanhassa kotikaupungissani Tampereella tämä toimi paljon paremmin.