Hiljattain emeritukseksi siirtynyt yhdyskuntasuunnittelun professori Kimmo Lapintie julkaisi kesällä arvostetussa Routledgen aluetieteen sarjassa Planning and the Multi-local Urban Experiece -nimisen teoksen. Kirjassa hän kokoaa yhteen viime vuosien työtään monipaikkaisuuden parissa. Koronan myötä monipaikkaisuus nousi meilläkin keskusteluun ja onpa siitä toivottu pelastusta taantuville alueillekin. Lapintien kirja on harvoja perusteellisia – ellei ainoa – teoreettisia ja käsitteellisiä analyysejä aiheesta viime vuosilta. Kirja on jäänyt turhan vähälle huomiolle kotimaisessa keskustelussa, mikä ei sinänsä ole ihme; se on vaativa, englanninkielinen ja itse hankittuna varsinhintava (mikä ei ole kirjoittajan vika). Olen itsekin osallistunut blogieni kautta monipaikkaisuutta käsittelevään keskusteluun, joten on paikallaan nostaa joitakin teemoja mainiosta teoksesta esiin.

Lapintien keskeinen lähtökohta ja väite on, että me emme ymmärrä kunnolla monipaikkaisuutta. Käytännön esimerkein hän osoittaa, miten kehollisen (corporeal) ihmisen elämä on monin tavoin monipaikkaista, mutta todellisuudessa me emme tiedä missä ihmiset ovat ja liikkuvat. Tämä johtuu erityisesti siitä, että meillä ihminen rekisteröidään tai tilastoidaan yhteen pysyvään osoitteeseen. Tämä tilastoihminen, state-man, on siis ikään kuin aina yhdessä paikassa ja tähän state-maniin perustuu Lapintien mukaan niin kaupunkisuunnittelu kuin erilaisten palveluiden suunnittelu ja tarjonta. Vastaavasti hän kritisoi alue- ja kaupunkitutkimusta siitä, että liikkeelle lähdetään yleensä reippaasti tilastollisesta datasta ymmärtämättä monipaikkaisuuden luonnetta. Eikä huono data parane prosessissa.

Samankaltaista epämääräisyyttä Lapintie liittää kaupunki-maaseutu -asetelmaan ja ylipäätään kaupungin määritelmään sekä erityisesti kaupunkien kasvuun. Mihin kaupunki loppuu ja mistä maaseutu alkaa? Entä toiminnalliset kaupunkiseudut? Hän kallistuu itse Henry Lefebvren kannalle, joka ehdotti siirtymää kaupungeista urbaaniin yhteiskuntaan ja lopulta täydelliseen urbanisaatioon. Itse urbaaniuden keskeisenä määritteenä Lapintie pitää yhteyksiä (connections), joiden oheistuotteena syntyvät väkimäärä ja tiiviys.

Lapintie käsittelee myös kaupunkisuunnittelua ja toteaa, että se lähtee edelleen territoriaalisesta mallista, jossa erilaiset hallinon tasot käyttävät suunnitteluvaltaa omalla alueellaan. Malli ei kuitenkaan vastaa monipaikkaista todellisuutta, vaan pikemminkin edustaa ajatusta, että yksi kiinteä kotipaikka on tavoiteltavaa ja että juurtuminen paikkaan tavoiteltavaa. Tästä juontuu suora linja foucaultlaiseen biopolitiikkaan eli kysymys on vallankäytöstä.

Kritiikissään hän nojaa pitkäli Andreas Faludiin, joka näki nykyisen suunnittelun olevan ”uus-keskiaikaista” korostaessaan paikan merkitystä. Toive erilaisten hallinnollisten rajojen liudentumisesta suunnittelussa ja liikkumisessa sai kovan kolauksen koronan aikana, kun kansallisvaltiot näyttivät kaapin paikkaan ja laittoivat rajat kiinni. Sama näkyy nyt Ukrainen sodan seurauksena. Sinänsä suunnittelun tapa on pitkän historiallisen prosessin tulosta niin meillä kuin muuallakin. Sisällöllisesti meillä kompaktikaupungin ajatus näyttäisi olevan hallitseva suurissa kaupungeissa ja tässä mielessä Helsingin uusi yleiskaavakin on hänen mukaansa ideologinen.

Kirjassa on paljon muutakin, mutta tarkastelen tarkemmin monipaikkaisuuden kysymystä tietämisen mielessä. On ilmeistä, että virallinen kotipaikka ei kerro, missä ihmiset milloinkin liikkuvat ja viettävät aikaa. Oma kysymyksensä on, minkälainen ongelma se on käytännön tasolla. Kuten Lapintie toteaa, monissa mökkikunnissa voi kesäaikaan olla tuplaten väkeä verrattuna viralliseen asukaslukuun (mistä me muuten tiedämme?). Toisaalta kauppiaat Puumalassa tuntevat ilmiön ja varautuvat siihen mielihyvin. Ja epäilemättä paikallisessa terveyskeskuksessakin tunnetaan kausivaihtelu. Omassa mökkikunnassa ainakin saa tarvittaessa palvelua ja näkyypä eurooppalainen KELA-korttikin toimivan EU-maissa hyvin.. Koulut ja päiväkodit taas ovat palveluita, joita tyypillisesti kotikunta tarjoaa. Tosin luin juuri, että Tampereen lukioiden oppilaista 37 prosenttia on kirjoilla muissa kunnissa. Liikenneseurannasta, matkapuhelindatasta tai perinteisten kyselyiden avulla tietysti myös tiedämme ihmisten liikkeistä. Jos oikein todella halutaan tietää, epäilemättä Kiinasta saa ostaa sopivaa teknologiaa.

Tarkkanäköisessä tietotyön analyysissään Lapintie kuvaa hyvin monipaikkaisuuden suhdetta käytännössä hallitsevaan teollisen aikakauden logiikkaan ja esiin nousevia haasteita, jotka liittyvät toisaalta valvontaan, toisaalta arvon tuottamisen mittaamiseen. Lopulta hän päätyy toteamaan, että vain pienellä asiantuntijaeliitillä on mahdollisuus työskennellä ilman kontrollia missä ja koska haluaa.

Huutia Lapintien käsittelyssä saavat raskaan sarjan nimet kuten The Triumph of the Cityn kirjoittaja Edward Glaeser ja Cities for Peoplen kirjoittaja Jan Gehl, samoin kun kaikki 15 minuutin kaupungin promotoijat. Konsepti on hänen mukaansa ideologinen. Kim Dovey esitti ajatuksen 20 minuutin kaupungista vuoden 2016 Urban Design Thinking -teoksessaan tieteellisen tarkastelun pohjalta, mutta ehkä Pariisin vasemmistolainen pormestari Anne Hidalgo sitten toi mukanaan ideologian lyhentäessään sen 15 minuuttiin? Aivan mahdotonta huttua on Lapintien väite siitä, että konsepti on huono, koska puolen minuutin etäisyydellä saa kaiken haluamansa kuten kirjat, verkkokaupan tuotteet ja ruokaa. Olen vakuuttunut, että puolen minuutin etäisyydelle ei saa esimerkiksi Helsingin barokkiorkesterin konserttia, uimahallia, parturia, suutaria, Isense-elokuvateatterielämystä tai vaikka Gastro Cafe Kallion aamiaista pöytään tarjoiltuna. Me haluamme ja kulutamme paljon muutakin kuin käsin koskeltavia hyödykkeitä, ja juuri näiden tarjoajana kaupunki on keskeinen.

Mutta yhtä kaikki, erityisesti Lapintie hahmottelee kiinnostavasti uutta monipaikkaisuuden ontologiaa ja ehdottaa jatkokehittelyn pohjaksi lifescapen käsitettä. Itsekin teoreettisen filosofian koulutuksen saaneena on viehättävää lukea hyvinkin filosofista analyysiä ja käsitteellistä pohdiskelua monipuolisista lähtökohdista.