Kaupunkiaktivismin tutkijat Pasi Mäenpää ja Maija Faehnle julkaisivat viime vuoden puolella erittäin mielenkiintoisen ja perusteellisen koosteen tutkimuksistaan otsikolla 4. sektori. Laajan empiirisen aineiston ohella he käsitteellistävät uutta ilmiötä ja asettivat sen laajaan yhteiskunnalliseen kontekstiin. Heille kaupunkiaktivismi on kansalaisten itse organisoimaa ja omaehtoista toimintaa, joka tapahtuu yleensä perinteisen järjestötoiminnan ulkopuolella. Oleellista on, että kysymys on ensisijaisesti toiminnasta, ei pyrkimystä poliittisen vaikuttamiseen tai mielipiteenmuodostukseen. Internet ja sosiaalinen media ovat tärkeässä roolissa järjestäytymisessä ja tekemisessä.

Kirjassa käydään läpi suuri joukko erilaisia ”kaupunkiaktivismeja” kuten he yksittäisiä operaatiota tai liikeitä kutsuvat. Näitä ovat vaikkapa Siivouspäivä, Lisää Kaupunkia Helsinkiin -ryhmä (LKH), Urban Helsingin varjokaava, Myyrmäki-liike ja sen tapahtumat kuten Why so Myrtsi ja MUSH, Kallio -liike, REKO-ruokarenkaat, Konepaja-liike tai Block Partyt. Kaupunkiaktivismi eroaa perinteisestä ja vahvasta suomalaisesta järjestötoiminnasta monin tavoin. Muodollista organisaatiota ei välttämättä ole, kysymys ei ole edunvalvonnasta, pääsääntöisesti ollaan julkisten avustusten ulkopuolella, eikä välttämättä erityiseen pitkäjänteisyyteenkään pyritä. Vaikkapa taktisen urbanismin tapauksessa saatetaan järjestää yksi tapahtuma tai operaatio, ja asia on siltä erää hoidettu. Erotukseksi järjestöjen 3. sektorista, tutkijat nimeävätkin kaupunkiaktivismin 4. sektoriksi.

4. sektorin kenttä on laaja ja monipuolinen ja tutkijat tyypittelevät sen 5 eri lohkoon, jotka ovat jakamis- ja vertaistalouspalvelut (esim. REKO-renkaat), yhteisöaktivismi (Ravintolapäivä), Tila-aktivismi (Korttelipihat takaisin), Digiaktivismi (digiapuri.com) sekä kaikkia näitä tukevat aktivismin muodot (Yhteismaa, Hukkatila).

Kiinnostava kysymys on kaupunkiaktivismin suhde kaupunkien hallintoon. Viime vuosina erilaiset osallistumisen muodot ovat tulleet hallintoon sekä lainsäädännön että myös palveluiden kehittämistarpeiden vuoksi. Varsinkin kaavoituksessa osallistamisella on vahva juridinen perusta. Kaupunkiaktivismi ei ole osallistumista tässä mielessä, eikä se oikein tahdo sovittautua osallistumiseen hallinnon tarjoamassa viitekehyksessä, vaan toiminta tapahtuu siitä riippumatta tai erillään. Välttämättä ei ole erityistä tarvettakaan puuhata hallinnon projekteissa.

Toki poikkeuksiakin on kuten Urban Helsingin viimeiseen Helsingin yleiskaavaprosessiin liittynyt varjokaava. Tutkijat antavat tässä tapauksessa sapiskaa Helsingin kaupungille siitä, että ammattilaisten lausuntoon suhtauduttiin kuin kenen tahansa lausuntoon. Tästä taas nousee esiin kaupunkien kyky toimia yhdessä ja hyödyntää aktivismien asiantuntemusta. Mäenpää ja Faehnle suosittelevatkin kaupungeille yhdistelmähallinnoiksi kutsumansa lähestymistavan käyttöönottoa. Jotkut aktivismit pyrkivät myös julkilausutusti yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen kuten tekniikan tohtori Mikko Särelän kymmenkunta vuotta sitten perustama Lisää kaupunkia Helsinkiin -ryhmä, jonka keskusteluissa olen itsekin ollut aktiivisesti mukana.

Tutkijat pohdiskelevat myös kaupunkiaktivismin oikeutusta. He toteavat, että kansalaisen, käyttäjän tai asiakkaan käsitteet ovat tähän tarkoitukseen liian kapeita ja ehdottavatkin perusteeksi asutuksellista demokratiaa hieman edustuksellisen demokratian käsitettä mukaillen, sitä haastaen ja sen puutteita korjaten. Kaupunkilaisuuteen kuuluva ominaisuus asuttaa aluettaan, ei siis vaikkapa omistaa asuntoa, antaa perusteen ja oikeutuksen aktivismille. Ja samalla kaupunkiaktivismi toimii kaupunkiyhteisön voimavarana ja sen myötä myös demokratian vahvistajana.

Tutkijat eivät näe kaupunkiaktivismia reaktiona demokratian kriisiin, vaan pikemminkin kyse on kansalaisyhteiskunnan tiedollisesta, organisatorisesta ja toiminnallisesta voimistumisesta ja uudelleenjärjestäytymisestä digitalisaation, internetin ja somen ansiosta. He toteavat myös, että kysymyksessä näyttää olevan kaupunkilaisen keskiluokan projekti, jossa vapaaehtoistyö aktivoi ennestään aktiivisia, kyvykkäitä ja koulutettuja ihmisiä. Neljäs sektori ei olekaan ratkaisu syrjäytymisen ongelmaan, mutta se voi tehdä kaupungeista parempia paikkoja ja vastata ihmisten tarpeisiin paremmin kuin vain markkinoiden tai hallinonnon tarjoamat ratkaisut.

Käytännön kannalta kiinnostavia ovat tietysti erilaiset konkreettiset aktivismit, joita tutkijat ovat kuvanneet ja jotka he syvällisesti tuntevat. Mutta yhtä tärkeää on ymmärtää itse uutta ja esiin nousevaa ilmiötä ja pyrkiä tunnistamaan sen merkitystä ja mahdollisuuksia. Ilmiselvästi yksityisen, julkisen ja 3. sektorin toimijoilla on 4. sektorilta opittavaa ainakin nopeudessa, ketteryydessä, viestinnässä ja mobilisointikyvyssä. Onnittelut Pasi Mäenpäälle ja Maija Faehnlelle erinomaisesta teoksesta.