Ilmastonmuutokseen liittyvä keskustelu on aiheellisestikin aktiivista, jopa niin, että osalla ihmisistä ilmenee jo ilmastoahdistusta. Keskustelu on myös – onneksi – laajentunut koskemaan luontokatoa sekä sen ja ilmastomuutoksen kohtalonyhteyttä. Ilmasto- ja ympäristökysymysten ohella varsinkin yritysmaailmassa puhutaan laajemmin vastuullisuudesta, koska kestävyyskysymykset eivät ratkea ilman sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja talouden näkökulmia.

Viimeisen vuoden aikana varsinkin rahoitusmarkkinat ovat aktivoituneet ja kun rahoituksen hinta ja tai jopa saatavuus kytketään kestävyyteen, muutosnopeus kasvaa. Erilaisia kestävän kehityksen lähestymistapoja ja malleja riittää, mutta yhden perusteellisimmista ja kokonaisvaltaisimmista on esittänyt monikansallinen tutkimusryhmä yhdysvaltalaisen Timon McPearsonin johdolla. Ryhmässä on ollut mukana myös suomalaistutkijoita kuten Nora Fagerholm Turun yliopistosta. Tutkimusartikkeli on julkaistu Naturessa.

Ryhmän pyrkimyksenä on esittää kokonaisvaltainen viitekehys ja lähestymistapa, jolla nykyisesti planeettaa vahingoittavasta ihmisen toiminnasta siirryttäisiin hyvään antroposeeniin pois huonosta antroposeenista. Antroposeenilla viitataan yleisesti ihmisen dominoimaan aikakauteen. Ryhmän fokus on varsinkin urbaaneissa ympäristöissä.

Lähtökohta uudelle lähestymistavalle on erilaisten toisiinsa vaikuttavien systeemien kuvaus. Systemit ovat sosiaalis-taloudellinen, ekologis-biofysikaalinen ja teknologis-infrastruktuurinen. Systeemit ovat vuorovaikutuksessa keskenään, esimerkiksi sosiaalista ja ekologista vuorovaikutusta ovat vaikkapa urbaanin luonnon tarjoamat ekosysteemipalvelut ihmisten terveydelle ja hyvinvoinnille. Sosiaalista ja teknologista kytkentää puolestaan kuvaa esimerkiksi infrastruktuurin kyky mahdollistaa inhimillinen elämä tiiviissä kaupungissa. Ekologinen ja teknologinen kytkeytyneisyys ilmenee vaikkapa  maastopalojen aiheuttamassa lämmönnousussa, mikä taas lisää jäähdytyksen energiankäyttöä kiinteistöissä, mikä saa aikaan lämpösaarekkeita kaupungeissa.

Erilaisten systeemien ymmärrys on kuitenkin vain tärkeä käsitteellinen ja teoreettinen lähtökohta. Jotta hyvään antroposeeniin voitaisiin päästä, kaikissa systeemeissä tarvittaisiin merkittäviä muutoksia. Tutkijaryhmä mukaan muutokset pitäisi toteuttaa viidellä eri teema-alueella, joista jokainen on itsessään kattava ja monisyinen. Nämä uudelleen ajattelua (rethink) vaativat teemat tai periaatteet ovat kasvu, tehokkuus, valtio, yhteismaa (commons) ja oikeudenmukaisuus. Jos systeemien kuvaus oli sinänsä tavanomaista tieteellistä ymmärrystä, uudelleen ajattelussa liikutaan selvästi radikaalimmalla alueella. Mutta katsotaanpa tarkemmin, minkälaista uudelleen ajattelua tarvitaan.

Kasvuajattelua on haastettu pitkään ja erityisesti on kritisoitu monenlaisten haitallisten ulkovaikutusten jättämistä huomiotta, mikä on osaltaan johtanut luonnonvarojen riistoon ja ympäristön saastumiseen. Tutkijaryhmä ehdottaakin ekologiseen kestävyyteen perustuvia liiketoimintamalleja, joissa tunnistetaan myös luontoon investoimisen hyödyt, vastavuoroisen ihminen-luonto -suhteen parempaa ymmärrystä tai de-growthin huomioimista yhtenä mahdollisuutena. Kapeasta shareholder ajattelusta pitäisi siirtyä laajempaan stakeholder -ajatteluun ja lähiyhteisöjen kanssa tehtävään yhteistyöhön sekä osallistamiseen. Kasvun mittaristoon tarvittaisiin muutakin kuin vain BKT.

Vastaavasti tiukasta tehokkuusajattelusta pitäisi siirtyä pikemminkin vaikuttavuuden arvioimiseen, mikä ottaisi paremmin huomioon toiminnan sosiaaliset ja ekologiset hyödyt taloudellisten ohella. Konkreettisena esimerkkinä kirjoittajilla on kööpenhaminalainen yhteiskunnallinen yritys Bybi, joka on synnyttänyt eri puolille kaupunkia 250 mehiläisyhdyskuntaa tuottamaan hunajaa. Yksityiset ja julkiset tahot voivat vuokrata pesän, mutta Bybi huolehtii hunajan tuotannosta ja myynnistä. Samalle se työllistää vaikeasti työllistettäviä, opettaa työelämätaitoja ja huolehtii myös siitä, että kaupungissa pölyttäjiä riittää. Pesän vuokranneet puolestaan voivat osallistua kursseille, matkoille ja koulutukseen.

Valtion roolikin vaatii uudelleen ajattelua. Vaikka valtiot eivät olekaan onnistuneet planeettamme suojelussa, niillä voi olla merkittävämpi rooli, vaikka ne kaikkivoipaisia eivät olekaan. Tutkijaryhmän mukaan valtioiden tehtävänä voi olla vaikkapa tukea globaaleja ja lokaaleja hallinta-aloitteita, rohkaista ja kannustaa markkinatoimijoita ja kansalaisia, ohjata kestävää kehitystä tavoittein määräyksin, välittää konfliktien ratkaisuissa sekä levittää ja ottaa käyttöön parhaita käytäntöjä. Ennen kaikkea modernin valtio on kyettävä toiminaan monikeskeisessä todellisuudessa, jossa yhteiskunnallinen valta on hajaantunut monenlaisten yksityisten ja julkisten toimijoiden välillä maailmanlaajuisesti ja paikallisesti. Markkinoita viisaasti hyödyntäen ja osallisuutta ja itsehallintoa vahvistaen.

Englannin kielen commons termille ei ole oikein luontevaa käännöstä, mutta käytän tässä yhteismaata. Yksitotinen ajattelu kyvyttömyydestä hallita kestävästi yhteismaita lienee peräisin Garrett Hardingin vuoden 1968 klassikkoartikkelista The tragedy of commons, jonka johtopäätökset taloustieteen nobelisti Elinor Ostrom kumosi myöhemmin ilman kovin näkyvää julkista keskustelua. Yhteismaita eivät ole vain konkreettiset laitumet, vaan myös esimerkiksi musiikki, taide, yhteisomistukset, osuuskunnat tai digilaitumet kuten Wikipedia. Yhteismaiden uudelleen ajattelua voi olla esimerkiksi yhteisten viheralueiden rakentaminen tai niiden kunnostaminen kaupungeissa tai mökkijärven kunnostusta talkoovoimin kuten teemme me väen kanssa Tammelan Pitkäjärvellä. Tutkijoiden esimerkki tulee Barcelonasta, jossa superblockien sisäiset alueet on suljettu läpiajolta ja jätetty kansalaisten käyttöön tapaamisille, viipyilylle ja rentoutumiselle.

Oikeudenmukaisuuttakin on pohdittava uudelleen ja vaikkapa kaupunkitasolla se voi tarkoittaa tutkimista, miten ilmastonmuutos vaikuttaa ihmisten ja paikan väliseen suhteeseen tai mitä muutokset ympäristössä tarkoittavat yhteisöjen ja ihmisten jokapäiväisen elämän kannalta. Ja miten tätä tietämystä hyödynnetään kaupungin hallinnossa ja johtamisessa. Laajemmin kysymys on tietysti sosiaalisesta ja taloudellisesta oikeudenmukaisuudesta hyötyjen sekä haittojen jakautumisesta.

Tämä pintaraapaisukin osoittaa, että siirtyminen edes uuden polun alkuun kohti hyvää antroposeenia on vaikea ja monimutkainen tehtävä. Systeemisellä tasolla pitäisi useita laajoja teemoja tai periaatteita ajatella kokonaan uudelleen ja soveltaa yhtä aikaa osasysteemeihin. Olisi helppo olla kriittinen ja vaatia kirjoittajilta lisää konkretiaa, mutta juuri tällaisia kokonaisvaltaisia käsitteellisiä lähestymistapoja tarvitaan, jotta muutoksen tarve, syvällisyys ja kompleksisuus ymmärretään. Jos yksinkertaisia keinoja kehityksen suunnan muuttamiseen olisi, jotka ovat myös poliittisesti hyväksyttäviä, korjaavat toimet olisi tehty jo. Toivottavasti tässäkin tapauksessa hyvä teoria on myös käytännöllistä.