Ikisuosikkini Honey B. & the T-Bones esiintyi Juttutuvassa lauantaina 18.9.Tapahtuman ennakkomainos jotenkin herätti siihen, että pandemian otteesta on viimeinkin päästy. Itse keikalle ei tietenkään päästy, koska Juttutupa oli täynnä hyvissä ajoin ja jonoakin ulkopuolella kymmeniä metrejä. Ravintoloiden kapasiteettirajoitusten takia kaikille vieraille piti osoittaa oma pöytä, joten paikat olivat todennäköisesti täyttyneet jo aikaisin iltapäivällä. Viimeisessä kahdessa viikossa sosiaalinen elämä on saanut kuitenkin aivan uuden suunnan, kun rajoitukset helpottuvat ja paikat avautuvat. Muutaman kollegan läksiäisetkin saatiin vihdoinkin järjestettyä.

Sen jälkeen onkin sitten ollut vientiä. Viikko sitten juhlittiin läheisen ystävän synttärit Nervanderinkadulla sijaitsevan kirjakaupan kellarikerroksessa henkilön tyylin sopien, viikolla syötiin ystävien kanssa illallinen loistavassa japanilaisravintolassa Latitude 25:ssa, jossa tunnelma oli kuin Tokiossa konsanaan. Ja kuuleman mukaan seuraavat vapaat pöydät sieltä löytyvät ensi toukokuussa. Loistokkaan omakase-illallisen nautittuani en ihmettele miksi.

Loppuviikko menikin Tampereella pääosin työasioissa. Kävin tutustumassa ratikkatyömaahan, joka etenee hienosti sekä Ranta-Tampellaan, josta on kehkeytymässä erityisen tyylikäs urbaani asuinalue. Kaupunki on hoitanut omaa osuuttaan hienosti rakentamalla kanavan ja laittamalla Näsijärven rannan kävely- ja pyöräilyväylät komeaan kuntoon. Areena on valmistumassa vuoden loppupuolella, seuraavaksi työn alle on tulossa asemakeskus. Hotelli Torni oli täyteen buukattu ja aamiaisella oli väkeä kuin Kooveen maalilla. Muutenkin tekemisen meininki on kaupungissa vahva ja viime vuonna väestön kasvu oli 3000 hengen luokkaa. Pitkäjänteinen poliittinen yhteistyö on taitolaji ja se Tampereella on aina osattu, siinä kaupungin jatkuvan menestyksen yksi ainesosa.

Pari päivää vanhassa kotikaupungissani oli hyvä energialataus, mutta hiljaista ei ole Helsingissäkään. Lauantain (2.10) kaupunginteatterin Bolla-näytelmä oli viimeistä paikkaa myöten myyty ja tunnelma katossa. Hienosti taipuikin Statovcin teos näyttämölle ja varsinkin toinen jakso oli lähes hengästyttävä. Näyttävä suoritus näytelmän pieneltä ensemblelta.

Helmikuussa 2020 olin saanut avecina kutsun erään Pohjoismaissa toimivan yrityksen 25-vuotisjuhliin Tukholmaan. Pukukoodi oli ”smoking”, ajattelin, että tästä lähtee iloinen 20-luku käyntiin ja varmaankin olisi paikallaan päivittää vanhahko smokki, eiköhän sille käyttöä ole. Vaimon kanssa suuntasimme smokkiostoksille ja toivotimme iloisen 20-luvun monet juhlat tervetulleiksi. Eipä aikaakaan, kun korona pani pisteen (tai ainakin pilkun) näille haaveille.

Nyt on ilmassa pitkästä aikaa optimismia, ihmiset ovat täyttäneet kaupungin ja tunnelma on pirteä, suorastaan riehakas. Toivottavasti ravintolat ja kulttuuripalvelut nousevat ahdingostaan, eikä aivan korvaamattomia menetyksiä ole tapahtunut. Palveluiden kulutus on myös monin tavoin kestävää kulutusta. Itse aion ainakin suunnata teatteriin, konsertteihin, oopperaan, blues-keikoille, museoihin, illallisille ja brunsseille niin paljon, kun suinkin ehdin. Kulttuurin nälkä on valtava.

Iloitaan yhdessä siitä, että maailma avautuu ja kaikki kaupunkielämän ilot palaavat. Me kaikki voimme myös tukea kaupungin eri palveluiden elpymistä. Maailma tuskin palaa aivan samaan asentoon, mikä asettaa haasteita myös kaupunkikehittämiseen. Mutta halu nauttia kaupunkielämän iloista pysyy, se on osa vuosituhantista jatkumoa ja sitä ei sammuta Covid-19 pandemia eikä mikään tulevakaan kulkutauti.