Yksiökeskustelussa ei ole yhtä totuutta

Sunnuntain Helsingin Sanomissa (4.9.) oli kiinnostava artikkeli yksiöistä, missä tutkija Anna Tervo kertoi näkemyksiään omaan tutkimukseensa pohjautuen. Tervo nostaa haastattelussa esiin yksinasujien tarpeet. Tervon tekemässä haastattelututkimuksessa nousevat esiin muun muassa yksiöasukkaiden toiveet erillisistä keittiöistä ja nykyistä paremmista säilytystiloista. Tervo myös kritisoi ajatusta siitä, että kaupungin julkiset tilat (kirjastot, ravintolat, kuntoilutilat jne.) täydentäisivät pieniä asuntoja tarjoamalla oleskelutiloja. Kaikilla ole varaa tai muuten mahdollisuutta hyödyntää niitä. Näkökulmat ovat hyviä, mutta selvää on, että kymmenen neliön lisäys asuntojen pinta-aloissa näkyy myös hinnoissa – oli kyse sitten uudistuotannosta tai vanhasta asuntokannasta.

Aihepiiri on muutenkin ollut esillä mm. professori Mari Vaattovaaran ja kumppaneiden vielä julkaisemattoman tutkimuksen tulosesittelyjen muodossa. Hieman yleistäen keskustelu on liikkunut toisaalta asuntopohjien, toisaalta rakennettavien yksiöiden määrän ympärillä. Ekologinen ja taloudellinen näkökulma ovat loistaneet poissaolollaan.

En ole asuntosuunnittelun asiantuntija, mutta pidän asunnon laatutekijöihin liittyvää keskustelua erittäin tärkeänä. Teknistä laatua meillä säännellään nykyisin tarkasti ja esimerkiksi energiatehokkuusvaatimukset – aivan oikein – ovat tiukkoja. Vastaavasti viranomaiset päättävät tarvittavista pysäköintipaikkojen määrästä ja kaupunkikuvallisista seikoista. Sen sijaan vaikkapa asuntopohjat ovat enemmänkin rakennuttajan vastuulla. Pienissä asunnoissakin täytyisi huolehtia muunneltavuudesta tai pikemminkin siitä, että niiden kalustamisessa on useita vaihtoehtoja. Myös riittävä luonnonvalo on tärkeää. Tällä saralla riittää parannettavaa, ja tutkimusta tarvitaan keskustelun pohjaksi.

Rakennettavien yksiöiden määrä suhteessa kokonaistuotantoon on monimutkaisempi kysymys. En ole havainnut, että kaupunkitutkimuksessa olisi osattu määritellä jonkinlainen teoreettisesti oikea asuntojakauma kaupunkikohtaisesti. Siis mikä olisi esimerkiksi Turussa kunakin vuonna oikea yksiöiden suhteellinen osuus. Yleisesti yksiöiden kasvanutta suhteellista osuutta on perusteltu asuntokuntien pienenemisellä. Ei ole kuitenkaan selvää, että pienemmät asuntokunnat haluaisivat asua pienemmässä asunnossa, jos olisi varaa isompaan.

Toisaalta meillä nuoret lähtevät kotoa hyvin nuorina, mutta esimerkiksi Italiassa saatetaan asua lapsuudenkodissa lähes kolmekymppiseksi. Opiskelijat puolestaan vierastavat soluasuntoja ja ottavat mieluummin yksiön. Englannissa ensimmäisinä opiskeluvuosina ollaan ahtaammin, mutta toisaalta kampuksella, mikä taas meillä ei ole pääsääntö. Useissa maailman kalliissa suurkaupungeissa myös työssä käyvät nuoret asuvat yleisesti kimppakämpissä.

Oma lukunsa ovat kotipaikkakunnan ulkopuolella työskentelevät. Muutamaan yöhön viikossa riittää perusmukavuudet. Itse asuin 2000-luvun alussa Tampereella, mutta työ oli Helsingissä. Vajaan 30 neliön yksiö Kalliossa täytti tarpeeni hyvin, enkä todellakaan kaivannut lisäneliöitä tai erillistä keittiötä. Arvokin nousi mukavasti, kun myin aikanaan kakkosasuntoni.

Yksilön kannalta kysymys onkin aina preferensseistä budjettirajoitteen sisällä. Kallion yksiön hinnalla saa Siltamäestä 3-4 huonetta rauhalliselta ja luonnonläheiseltä alueelta. Toisaalta moni ottaisi Kalliosta isomman asunnon, jos siihen olisi taloudellisia mahdollisuuksia. Keskustelussa väitetään usein, että rakennuttajan kannattaa rakentaa vain pieniä asuntoja. Tuotantokustannusten näkökulmasta kannattaisi itse asiassa rakentaa vain isoja asuntoja, mutta monin paikoin niiden kysyntä on hinnoista johtuen pieniä asuntoja alhaisempaa.

Keskustelussa moititaan sijoittajia, mutta on hyvä muistaa, että monien kaupunkien tuotantovolyymit ovat viime vuodet säilyneet hyvinä juuri sijoittajien ansiosta Ja sijoittakin tarvitsee vuokralaisen. On myös keskusteltu siitä, että moniin länsimaihin verrattuna meillä asutaan huomattavan paljon omistusasunnoissa. Tosin tässäkään ei liene teoreettisesti oikeaa suhdetta.

Asuntopoliittisessa keskustelussa puhutaan paljon myös siitä ovatko asunnot muuntojoustavia ja miten ne sopivat seuraaville asukkaille. Tästä syystä esimerkiksi WC-tilojen kokoa säädellään siten, että pyörätuolilla on mahduttava operoimaan. Muuntojoustavuutta on monenlaista. Yleensä kantavien rakenteiden sisällä muutoksia on melko helppo tehdä, niiden välillä ei. Kahden asunnon yhdistäminen edellyttää teknisiä valmiuksia, mutta myös sitä, että naapureista toinen haluaa ostaa ja toinen myydä samaan aikaan. Käyttötarkoituksen muutokset ovat sitten jo työläämpiä johtuen vaikkapa asuntojen ja toimistojen erilaisista teknisistä ratkaisuista ja kaavoituspolitiikasta.

Uuden asunnon ostajan näkökulmasta kiinnostavia ovat hänen omaan elämäntilanteeseensa sopivat ratkaisut, eivät välttämättä lisäkustannuksia aiheuttavat ratkaisut epämääräisiä tulevaisuuden asukkaiden tarpeita ajatellen. Asunnonostajan näkökulmasta olennainen kysymys lienee se, saako asunnosta myytäessä paremman hinnan sen ansiosta, että se on normaalia helpommin yhdistettävissä naapurinasuntoon.  Pitäisikö autoissakin vaatia riittävää maastokelpoisuutta kaikilta tulevia kriisejä silmällä pitäen? Todellisuudessa pitäisi pikemminkin kehittää mahdollisuuksia rakennusosien kierrätykseen ja uudelleen käyttöön. Taantuvalle alueelle ei kannata rakentaa 100 vuodeksi, vaan varmistua elementtien uudelleen käyttömahdollisuudesta. Lainsäädännön pitää tosin vielä kehittyä, jotta kierrätysmateriaalimarkkina voisi syntyä, ympäristösertifikaatteja muuta sellaista toisenlaisen suunnittelun lisäksi.

Ja lopuksi ekologisuudesta. Kiinteistöjen käyttö tuottaa noin kolmanneksen Suomen kasvihuonekaasupäästöistä. Sillä on siis väliä, miten väljästi asumme. Jokainen neliö pitää lämmittää ja sähköä kuluu. Elinkaaren aikana (laskennallisesti 50 vuotta) päästöistä 75 % syntyy käytön aikaisesta energiasta, 25 % rakentamisesta ja materiaaleista. Toisinaan todetaan, että siirrymme kohta päästöttömään energiaan ja sikäli pinta-alalla ei ole väliä. Päästöttömään energiaan on vielä pitkä matka, eikä sitä silloinkaan riitä tuhlattavaksi. Ja vaikka riittäisikin, päästötönkin energiaa maksaa.

Meillä vapaarahoitteista tuotantoa ohjataan markkinaehtoisesti asuntojakauman mielessä, tosin Helsinki säätelee tätä omalla tavallaan eli puolet yksittäisen talon neliöistä on oltava kahden makuuhuoneen asuntoja. Se on yksi poliittinen arvaus sopivasta tuotantojakaumasta, kunnilla itsellään on mahdollisuus halutessaan tähän vaikuttaa. Rakennuttaja puolestaan pyrkii vastaamaan kysyntään ja ainakin fiksut toimijat myös jatkuvasti tutkivat markkinaa ja asiakkaiden tarpeita.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s