Koronan aiheuttaman alkujärkytyksen ja kriisinhallintatoimenpiteiden käynnistämisen jälkeen on ryhdytty pohtimaan myös taloudellisia haittavaikutuksia ja niiden minimoimista. Valtionhallinnossa exit-strategian työstämisestä vastaa valtiosihteeri Martti Hetemäen johtama ryhmä. On selvää, että talous on saatava jaloilleen nopeasti, muuten näemme konkurssiaallon ja merkittävän työttömyyden kasvun sekä näitä seuraavat monet yhteiskunnalliset ongelmat.

Vakavat kriisit tarjoavat usein mahdollisuuden ajattelutapojen, toimintatapojen, rakenteiden ja politiikan muutoksiin. Ilmastomuutos, luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen ja eräät muut ympäristöön liittyvät pirulliset ongelmat eivät ole kadonneet mihinkään, mutta talouden uudelleen rakentamisessa elvyttävät voimavarat voitaisiin kohdistaa Bios-tutkimusyksikön terminologian mukaisesti ekologiseen jälleenrakentamiseen. Sitran Mari Pantsar ja Oras Tynkkynen ovat ehdottaneet tätä myös konkreettisine esimerkkeineen työpaperissaan.

Bios julkaisi loppuvuodesta yhteiskunnan uudistamisesta mielenkiintoisen ja kokonaisvaltaisen Ekologinen jälleenrakennus -raportin, jossa esitetään useita ehdotuksia investoinneista kuvatun muutoksen edistämiseksi. Raportin ansio on holistisessa ajattelussa. Taloudellisessa mielessä Bios haastaa myös nykyisin vallalla olevaa ajatusta talouden ja ympäristökuormituksen irtikytkemisestä eli sitä, että talouskasvu voisi jatkua ja samanaikaisesti ympäristökuormitus voisi laskea. Suhteellisessa mielessä näyttöä tästä on, absoluuttisessa mielessä Bioksen mukaan ei. Suomessa tämä tarkoittaisi kansallisella tasolla materiaalisen kulutuksen laskemista luokkaa 70-80 prosenttia. En ole huomannut minkään puolueen vaatineen tätä, eikä se ehkä kannatuksen hankkimismielessä olisi kovin viisastakaan.

Sitra puolestaan on ollut yli 10 vuoden ajan irtikytkennän keskeinen puolestapuhuja ja edistänyt asiaa esimerkiksi erilaisin kokeiluhankkein. Nykyisin puhutaan hiilineutraalista kiertotaloudesta. Kiertotalous itsessään ei ole aivan uusi konsepti ja yhden parhaista kuvauksista tarjosivat jo vuonna 2002 William McDonaugh ja Michael Braungart teoksessaan Cradle to Cradle. Yleisenä ajatuksena on minimoida neitseellisten raaka-aineiden käyttöä teollisessa toiminnassa. Kun tähän yhdistetään pyrkimys minimoida C02-päästöt, käsillä on kokonaisvaltainen lähestymistapa.

Ylätasolla asiat ovat ymmärrettäviä ja niistä syntyy helposti yhteisymmärrys. Mutta kun mennään konkretiaan, asiat mutkistuvat. Pantsar ja Tynkkynen onnistuvat tässä hyvin. He esittävät kaksivaiheista investointikokonaisuutta, jossa ensi vaiheessa keskityttäisiin valtion ja kuntien joukkoliikennehankkeisiin sekä esimerkiksi sähkönsiirron kantaverkon vahvistamiseen. Toisessa vaiheessa tuettaisiin yksityisiä investointeja, esimerkiksi rakennusten energiaremontteja, teollisuuden vähäpäästöisiä ratkaisuja ja sähköautojen latausinfrastruktuuria. He ehdottavat myös kotitalousvähennyksen kasvattamista juuri tämänkaltaisiin tarkoituksiin.

Taloudellisesta näkökulmasta alkuvaiheen elvytystoimien pitäisi olla sellaisia, joissa suurehkoilla hankkeilla saadaan merkittävää toimeliaisuutta aikaan ja joissa toimijoita on paljon mukana, jolloin vaikuttavuus on suuri. Joukkoliikennehankkeet ovat hyvä esimerkki, ekologiselta kannalta erityisesti sähköiset raidehankkeet. Käytännössä hankkeiden pitäisi olla sellaisia, joissa suunnitelmat ovat valmiina tai lähes valmiina ja jotka eivät edellytä pitkiä kaavoitusprosesseja. Hyvä esimerkkinä on Pisararata.

Energiantuotannossa erilaiset toimet, joilla siirrytään pois fossiilisten polttoaineiden käytöstä tai ylipäätään polttamisesta kohti tuulta, aurinkoa, lämpöpumppuja ja jopa pienydinvoimaloita ovat erityisen kannattavia. Rakennettu ympäristö tuottaa noin 30 prosenttia Suomen kokonaispäästöistä, yhteensä 16 950 kilotonnia CO2-ekvivalenttia. Päästöistä 75 prosenttia on rakennusten käytön aikaista energian käyttöä eli pääasiassa lämmitystä. Siksi energiasaneeraukset ja siirtyminen uusiutuvien käyttöön on niin tärkeää.