Viimeiset kymmenkunta vuotta on puhuttu, kirjoitettu ja tutkittu jakamistaloutta, ja ennen kaikkea otettu uusia palveluita käyttöön. Osa uusista palveluista on puhtaasti kaupallisia kuten AirBnB tai Uber, osa enemmän peer-to-peer -pohjaisia ihmisten väliseen yhteistyöhön perustuvia kuten vaikkapa työkalujen tai harrastusvälineiden lainaus. Keskeisenä ajatuksena on ollut resurssien tehokkaampi käyttö, kun kaikkea ei ole tarvinnut omistaa itse, uudenlaiset ansaintamahdollisuudet kuten oman asunnon hyödyntäminen lyhytaikaisessa vuokrauksessa tai puhtaasti yhteisöllisyyden vahvistaminen. Kaupallisessa toiminnassakin asiakkaan suuntaan palveluiden laadusta vastaavat viime kädessä yksittäiset palvelutuottajat, eivät brändit ja ammattimaiset palveluntarjoajat. Jakamistalouden nousu on perustunut keskeisesti alustatalouteen tai yksinkertaisemmissakin sovelluksissa internetiin.

On sanottu, että vielä on liian aikaista arvioida, miten ihmisten kulutuskäyttäytyminen muuttuu koronaviruksen seurauksena. Toisaalta juuri nyt sen pohdiskelu on erityisen mielenkiintoista. Uskon, että kaksi trendiä nousee esiin: omistus ja luotettavuus. Kriisit opettavat varautumaan ja varautumiseen liittyy tarve omistaa kriisin aikana mahdollisesti tarvittavia asioita, jotta ne varmasti olisivat käytössä juuri silloin. Vaikka voisinkin mennä lainaamaan naapurilta työkalua, hänellä saattaa olla tarttuva virus. Ja viruksen jälkeenkin omistaminen luo vielä pitkään turvallisuuden tunnetta. Samasta syystä talouden käynnistyminen voi olla hidasta, rahan pankkitilillä tuomaa turvaa saatetaan arvostaa  enemmän kuin mitä sen käyttämistä ei-välttämättömään palveluun.

Hygienian merkitystä korostetaan jatkuvasti, ja tähän liittyvät lisävaatimukset voivat jäädä päälle pitkäksi aikaa. Voinko luottaa, että AirBnB-asunnon vuokraaja on todella siivonnut asunnon kunnolla vai olisiko parempi ottaa luotettava hotelli, jossa nämä asiat tehdään laatukäsikirjan mukaan. En siis usko, että matkustelu loppuisi. Ihmiset ovat matkustelleet aina ja halunneet nähdä uusia paikkoja, mikään katastrofi ei ole tätä muuttanut. Marraskuun pimeys ja sadesää saavat vaikkapa meidät suomalaiset varmasti kaipaamaan aurinkoa myös epidemian jälkeen.

Entä taksi, onko auto varmasti desinfioitu ohjeiden mukaisesti? Voinko luottaa iltatyönään Uber-keikkaa heittävään opiskelijaan, vaikka muut käyttäjät ovatkin reitanneet hänet? Yksi jakamistalouden idea on ollut juuri käyttäjien tekemät arvioinnit, olemme oppineet luottamaan kanssaihmisten kokemuksiin. Nyt pälyillään lenkkipolullakin epäillen vastaan tulevaa juoksijaa, miten jatkossa luotamme toisiimme tässä mielessä? ”Vuokraisitko tältä mieheltä käytetyn asunnon, auton tai muun hyödykkeen”, on ydinkysymys jakamistalouden näkökulmasta. Voi hyvinkin olla, että erilaiset laatustandardit ja viranomaisarviot saavat nykyistä suuremman painoarvon.

Luotettavuusvaatimuksen myötä yritysten maine ja brändi muodostuvat – mikäli mahdollista – entistäkin tärkeämmiksi liiketoiminnan menestystekijöiksi. Ja niiden taustalla ovat tietysti laatu ja kyky toteuttaa arvolupaukset. Kun markkinoita jaetaan uudelleen, luotettavat brändit voittavat. Monet viime vuodet luottavuustutkimuksissa menestynyt ”person like me” saattaa pudota listalla. Tai sitten jakamispalvelun sopimuksiin ja prosesseihin pitää löytää tapoja lisätä luotettavuutta ja varmentaa kanssaihmiseen turvallisuutta.

Matkailun kaltainen ikiaikainen sosiaalinen käytäntö palaa kriisin jälkeen, ehkä hieman muuttuneessa muodossa, sen sijaan jakamistalouden kaltainen vasta nouseva trendi voi notkahtaa pahastikin tai sen sisältöä saattaa muuttua. Omistuksen arvostus nousee ja palveluilta vaaditaan luotettavuutta. Vanha ”turvallista matkaa” saattaa saada koronan jälkeisessä elämässä aivan uudenlaisen merkityksen.