Vastapaino julkaisi alkuvuodesta Lotta Junnilaisen mielenkiintoisen väitöskirjan Lähiökylä – Tutkimus yhteisöllisyydestä ja eriarvoisuudesta. Etnografisella menetelmällä kahdesta lähiöstä kerätty aineisto on kattava ja sen käsittely oivaltavaa. Toinen tutkituista lähiöistä on Turusta ja toinen Helsingistä, mutta niitä ei nimetä, joskin paikkoja tuntevat ne toki tunnistavat, vaikkakaan se ei sinänsä ole oleellista.

Lähiöissä arvioidaan asuvan noin puolitoista miljoonaa suomalaista, tosin hieman riippuen siitä miten lähiö määritellään. Tyypillisesti lähiöiksi kutsutaan lähinnä 1960- ja 1970-luvuilla rakennettuja kantakaupungista irrallaan olevia asuinalueita, jotka olivat suunnattuja varsinkin työväestölle. Esimerkkeinä vaikkapa Helsingin Jakomäki, Turun Varissuo tai Tampereen Tesoma.

Valtaosa lähiöistä on peruskorjausiässä, monissa tapauksissa rakennuskanta rapistuu, väestö on ikääntynyttä ja asukasmäärä laskussa, mikä on osaltaan johtanut palveluiden heikkenemiseen. Joistakin lähiöistä on muodostunut huono-osaisuuden keskittymiä, kuten professori Mari Vaattovaara on tutkimuksissaan osoittanut. Läheskään kaikki lähiöt eivät kuitenkaan ole mitään ongelma-alueita, vaikka itse termiin liitetäänkin helposti negatiivisia mielleyhtymiä.

Junnilainen siis paneutuu syvällisesti kahden lähiön elämään ja tekee niistä paljon mielenkiintoisia havaintoja. Erityisen kiinnostavia ovat havainnot yhteisöllisyydestä. Hän kirjoittaakin yhteisöllisyyden paradoksista. Yhteisöllisyyden paradoksilla Junnilainen viittaa siihen, että jo vuosikymmeniä ulkopuoliset ovat olleet sitä mieltä, että lähiöitä vaivaa yhteisöllisyyden puute. Lähiöiden asukkaat taas kokevat ongelmien olevan aivan muualla. Outoa on siis se, miksi juuri lähiöissä pitäisi olla enemmän yhteisöllisyyttä kuin muissa kaupunginosissa – kuka on huolestunut Töölön yhteisöllisyydestä – ja se, että tutkituissa lähiöissä elämä näyttäytyy yhteisöllisenä. Junnilaisen mukaan kysymyksessä yhteisöllisyyspuheessa näkyy keskiluokkainen ajatus siitä, minkälaista ihmisten keskinäisen elämä pitäisi olla. Se kuitenkaan tunnista yhteisöllisyyttä, joka kumpuaa lähiöiden arkisesta elämästä ja syntyy pakottamatta.

Tutkimuksessa on paljon konkreettisia esimerkkejä arjen yhteisöllisyydestä. Toisessa tutkituista lähiöitä on esimerkiksi aktiivinen asukas, jolla on auto. Hän kuljettaa naapureita ja naapureiden lapsia lääkäriin tai kauppaan ja kun jossakin on silakoita tarjouksessa, hän käy niitä naapurin rouvalle hakemassa. Naapuri puolestaan paistaa osan silakoista hakijalle. Tämänkaltaisesta arkisesta ja käytännöllisesti avusta sekä tuesta on paljon esimerkkejä.

Sosiologi Mark Granovetter lanseerasi vuonna 1973 tunnetussa artikkelissaan The Strength of Weak Ties sosiaalisia suhteita kuvaavat käsitteet heikot ja vahvat siteet. Vahvat siteet ovat ystävyys- ja sukulaisuussuhteita, heikot taas tuttavuus- ja naapuruussuhteita. Granovetter havaitsi, että esimerkiksi uudet työpaikat löytyvät todennäköisemmin heikkojen siteiden kautta. Junnilainen puolestaan nostaa näiden sijaan esiin lähiöissä tunnistamansa väliaikaiset siteet, joiden funktio on tarjota osapuolille juuri kyseisellä hetkellä sekä konkreettista että emotinaalista tukea. Hän puhuu myös potentiaalisista siteistä, joiden olemassaolo tiedostettiin siteiden mahdollisuuksina ja jotka olivat aktivoitavissa, kun apua tarvitaan. Ja tarvittaessa apua saa.

Poliittisessa keskustelussa tyypillinen vastaus lähiöiden ongelmien ratkaisuun on yhteisöllisyys. Kuten Junnilainen vakuuttavasti osoittaa, yhteisöllisyyden puute ei ole erityinen ongelma, pikemminkin se on selkeä vahvuus ainakin tutkituissa lähiöissä. Ongelmia taas voivat olla ihmisten työttömyys, alhainen koulutustaso tai köyhyys, elinympäristön osalta heikkenevät palvelut, rapistuvat kiinteistöt tai huonot joukkoliikenneyhteydet. Jotta yksinhuoltajaäidin kannattaisi ottaa työtä vastaan, joukkoliikenteen pitäisi toimia, päivähoidon olla helposti saavutettavissa ja sen aukioloaikojen joustaa. Nämä eivät ole yhteisöllisyyskysymyksiä.

Yhtä yksittäistä tapaa lähiöiden olosuhteiden parantamiseksi ei ole, mutta yhteiskunnalla on käytössään laaja keinovalikoima, kunhan vain poliittista tahtoa on. Yksi hyvä tapa kehittää lähiöiden asuin- ja elinympäristöä on täydennysrakentaminen. Kasvava väestö parantaa palveluiden tarjontaa ja helpottaa toimivamman joukkoliikenteen järjestämistä. Kaavoituksella syntyvän rakennusoikeuden myynnillä saadaan varoja olemassa olevan kiinteistökannan korjauksiin ja yleinen ympäristön koheneminen nostaa alueen arvostusta. Lisäksi investoinnit tulevat yksityisistä lähteistä, jolloin julkinen taho voi keskittyä investoimaan vaikka sosiaali- ja koulutuspalveluihin.