Helsingin kaupungilla on päätöksenteossa tontinluovutusta koskevat periaatelinjaukset. Ilmeisesti aihe on poliittisesti hankala päätellen siitä, että asia oli pitkään pöydällä kaupunkiympäristölautakunnassa. Asia onkin monin tavoin merkittävä ja koskee tavalla tai toisella lähes kaikkia kaupunkilaisia. Ehkä merkittävin periaatelinjaus ehdotuksessa on, että maanvuokrauksen merkitystä suhteessa tonttien myyntiin kasvatetaan.

Helsingissä kaupunki on poikkeuksellisen suuri maanomistaja verrattuna muihin suuriin suomalaiskaupunkeihin, ja siksikin linjauksilla on suuri merkitys. Tonttien myynnillä voidaan hankkia merkittäviä, kertaluonteisia tuloja, toisaalta vuokraus tuottaa tasaista ja ennustettavaa kassavirtaa. Periaatelinjauksia on perusteltu myös sote-uudistuksella, minkä osalta kaupungin huolet hälvenivät aikakin hetkeksi pääministeri Sipilän viime perjantaisen yllättävän peliliikkeen seurauksena.

Asuntotonttien osalta tavoitteena on periä 4 prosentin vuotuinen vuokra tontin markkina-arvosta. Samalla luvataan kehittää indeksointia siten, että vuokrat heijastelisivat paremmin markkinavuokrien tasoa. Monin paikoin tilanne on ollut vanhoissa vuokrasopimuksissa se, että vuokrat ovat jääneet jopa vuosikymmeniä jälkeen markkinahinnoista ja veronmaksajat ovat näissä tapauksissa tukeneet vuokratontilla sijaitsevien taloyhtiöiden osakkaiden asumista. Vanhoja sopimuksia uudistettaessa pyritään pääsemään lähemmäs markkinahintoja. Tältä osin tulemme epäilemättä näkemään mielenkiintoisia julkisia operaatioita.

Painopisteen siirtäminen vuokrauksen suuntaan mahdollistaa sääntelemättömässä tuotannossa toimisen pienemmällä taseella, mikä rakennuttajien kannalta on myönteinen asia. Lisäksi läpinäkyvyys paranee, kun kilpaillaan hinnoilla. Laatukilpailuilla on silti toivottavasti jatkossakin sijansa. Arvokkaiden ja vetovoimaisten paikkojen tontit voidaan edelleenkin myydä. Tämä tuo liikkumavaraa kuntatalouteen, mutta epäilemättä taustalla on myös ajatus ”hyvistä veronmaksajista”. Arvokohteissa asukkaat haluavat omistaa tontin.

Vuokratonteille tehdään sääntelemätöntä tuotantoa nytkin, mutta uusien linjausten myötä sen määrä kasvaa. On mielenkiintoista nähdä, miten kuluttajat ja asunnonostajat suhtautuvat asiaan: epäilyttääkö tontin arvonnousun myötä tapahtuva vuokrien ja asumiskustannusten nousu, joka ehkä syö asunnon arvonnousua vai onko houkuttelevampaa päästä suhteessa pienemmällä pääomalla kiinni omaan asuntoon. Entä miten asuntolainoittaja arvioi asiakkaan maksukykyä, kun asumiskustannukset kasvavalla uralla? Kiinnostavaa on myös nähdä mikä on Espoon ja Vantaan linja jatkossa, vaikka niiden oma maaomistus ei ole lähimainkaan Helsingin tasolla.

Toimisto- ja hotellitontit luovutetaan jatkossakin myymällä tai vuokrataan osto-oikeuksin. Samoin toimitaan kauppakeskusten ja vastaavien liiketonttien kanssa. Tämä on perusteltua, koska tyypillisesti hankkeet myydään sijoittajille, joille ennustettavuus on tärkeää.

Linjauksissa on muutama muukin kiinnostava yksityiskohta. Suoravarauksia voidaan hyödyntää esimerkiksi täydennysrakennuskohteissa, mikä on tärkeä edellytys sille, että hankkeita ylipäätään saataisiin liikkeelle. Hyvä on myös kaksivaiheinen varausmenettely monimutkaisissa ja paljon avoimia maankäyttökysymyksiä sisältävissä kehityshankkeissa. Kehittämisvarauksen aikana hanketta voidaan kehittää niin pitkälle, että edellytykset varsinaiseen tontinvaraukseen on voitu selvittää.

Esitetyn mallin ehdottoman hyviä puolia ovat läpinäkyvyys ja markkinaehtoisuus. Esimerkiksi Hitakseen verrattuna se on huomattavasti reilumpi järjestelmä kaikkien veronmaksajien näkökulmasta, kun kaikki maksavat markkinavuokraa. Asunnonostajalle tonttivuokrasta kertyy vuosikymmenten aikana pitkä penni maksettavaksi asuntolainan ja muiden asumiskulujen päälle. Tonttivuokrakorotuksista voikin helposti ennustaa sihisevän kuumaa kestoaihetta niin politiikassa kuin mediassakin.