Noona Bäckgren kolumnoi päivän aviisissa (HS 28.10) helsinkiläisten asumisesta ja väitti, että helsinkiläisiä vaivaa asuinalue-elitismi. Ihmiset haluavat asua vain Kalliossa, Töölössä, Lauttasaaressa tai Vallilassa ja sitten valitetaan korkeita asumiskustannuksia, vaikka esimerkiksi Myllypurosta saisi asunnon hyvien liikenneyhteyksien päästä vajaalla 3000 eurolla neliö. Vielä edullisempaa on vaikkapa Siltamäessä, jossa asunnon saa jopa 2000 eurolla neliö ja ollaan kuitenkin pääsääntöisesti omistukseen perustuvalla alueella.
Bäckgren on oikeassa siinä, että Helsingin asuntomarkkinat ovat vahvasti eriytyneet. Sen sijaan, että hän pohtisi miksi tietyt asuinalueet ovat erityisen suosittuja, hän tyytyy päivittelemään ilmiötä ja ikään kuin päättelee sen johtavan suoraan segragaatioon.Keksin helpon ratkaisun ”ongelmaan”:kaupunginvaltuusto voisi osoittaa kullekin perheelle ja kansalaiselle sopivan asuinympäristön ja näin kaikki voitaisiin jakaa tasaisesti eri alueille.
Tässä siis ajatellaan jälleen kerran, että taas suomalaiset asuvat väärin. Syyntakeettomat hölmöt eivät ymmärrä, mikä olisi hyväksi heille. Samanlaista keskustelua on viime kuukausina käyty pienistä asunnoista ja vaikka tilastot osoittavat kiistatta, että esimerkiksi Helsingissä yksiköiden suhteellinen osuus asuntokannassa on vähentynyt ja että koko maassa asuntojen keskikoko on kasvanut, sillä ei tunnu olevan mitään vaikutusta. Ex-kollegani ja kirjoittajakumppanini Matti Kuronen totesi lakonisesti Facebookissa, että monen asumiskriitikon mielestä ongelma on se, että nimenomaan jotkut toiset ihmiset asuvat väärin. Erinomaisesti todettu.
Tyypillistä vetovoimaisille ja korkean hintatason alueille on kohtuullisen tiivis (Kalliossa erittäin tiivis) yhdyskuntarakenne eli paljon asukkaita ja/tai työpaikkoja pinta-alayksikköä kohti, mikä mahdollistaa monipuolisen palvelurakenteen kävelyetäisyydellä sekä toimivan joukkoliikenteen. Lisäksi nämä ympäristöt ovat kerroksellisia sisältäen eri ikäistä ja näköistä rakennuskantaa luoden vaihtelevuutta ja kiinnostavuutta. Hinnat indikoivat ihmisten arvostuksia ja tehdyt kaupat kertovat siitä, mitä ollaan todellisuudessa halukkaita tekemään. Huolellisesti toteutettu Suomen Ympäristökeskuksen viimeisin Asukasbarometri tutkimus (2017) kertoi, että vaikka vain 11 vastaajista asui keskustamaisilla alueilla, vajaa kolmannes vastaajista piti sitä ihanteellisena ratkaisuna nykyisessä elämäntilanteessaan. Mitä tulee vertailuun Bäckgrenin mainitsemaan Lontooseen tai Madridiin, siellä pidemmänkin matkan päässä keskustassa on urbaaneja ympäristöjä, tiheyttä ja palveluita.
Yleisen väärinasumispäivittelyn sijaan asettaisin kysymyksen seuraavasti: jos ja kun tiiviit, urbaanit alueet ovat haluttuja, miksi niitä ei tehdä lisää? Esimerkiksi Helsingin ja Tampereen uudet yleiskaavat pyrkivätkin tähän, mutta eteneminen on toisinaan hidasta ja Ely-keskusten omien valitusten perusteella näyttäisi siltä, että valtiovalta ei tätä näytä täysin vielä hahmottavan. Käytännön kokemus taas kertoo, että alueiden täydennysrakentaminen on usein hidasta, koska maanomistajia on paljon, eikä yhteistä näkemystä helposti löydetä.
Me olemme YIT:llä toteuttaneet kaksi kertaa erittäin perusteellisen asumisen ”heimotutkimuksen”, jossa kartoitetaan tilastollisesti kattavalla aineistolla ihmisten asumisen motiiviperustaa. Emme kysy minkälaisesta talosta unelmoisit, jos rahalla ei olisi vaikutusta (kuten monet muut tutkimukset tekevät), vaan mitkä ovat tärkeitä tekijöitä asumisessa. Viimeisin tutkimus kertoi, että trendeinä nousussa olivat asumisen ja liikkumisen helppous sekä vaivattomuus, palveluiden käyttö ja tavaran poistaminen kodeista. Sen sijaan tilantarve oli laskussa, samoin halu käyttää rahaa asumiseen. Nousussa olevat asiat tangeeraavat hyvin suosittujen alueiden kanssa, laskussa olevat tekijät taas sen kanssa, että suurten neliömäärien sijaan arvostetaan asuntopohjien tehokkuutta ja toiminnallisuutta sekä pienemmän koon myötä edullisempaa hintaa. Meillähän keskustelu pyörii lähinnä neliöhinnoissa, ei niinkään toiminnallisuudessa.
Bäckgrenin esille nostama segregaatio on tärkeä aihe. Professorien Mari Vaattovaara ja Matti Kortteinen tekemät perusteelliset tutkimukset aiheesta kertovat, huono-osaisuus on laajentunut Helsingin tietyillä alueilla. Segregaatio-ongelmaa ei ratkaista kaavoituksella, vaan asuntopolitiikalla, koulutuspolitiikalla ja vaikkapa työllisyyspolitiikalla, joista varsinkin viimeksi mainittu näyttää herättävän huomattavan suuria intohimoja. Kun sosiaalisen asuntotuotannon tulorajoihin liittyvät pyrkimyksetkin kaatuivat, voimme edelleen jatkaa hyvätuloisten asumisen tukemista hyvillä alueilla, vaikkakaan se ei segregaatiota estä. Pikemmin tilanne tarjoaa joillekin onnekkaille mahdollisuuden asua esimerkiksi Kampissa murto-osalla markkinavuokrasta.
Muuten kannatan lämpimästi sitä, että luotetaan ihmisten omaan ymmärrykseen heidän valitessaan itselleen sopivaa asumisratkaisua, saammehan me valita itsellemme puolison, ammatin ja hankkia edelleen jopa lapsia. Rohkeasti ehkä uskaltaisin puhua jopa markkinataloudesta asuinalue-elitismin sijaan. Tuntuu hieman tympeältä lyödä elitisti-leima vaikkapa kalliolaisessa kaksiossa asuvan lapsiperheen otsaan. Mitä jos he vaan tykkäävät kaupunkimaisesta elämänmenosta ja preferoivat tätä asumispäätöksissään?
Ja jokaiselle sopivan asunnon löytymistä voisi vauhdittaa nopeimmin varainsiirtoveron poistolla, kuten kaupunkitaloustieteen apulaisprofessori Tuukka Saarimaa ehdottaa. Se jos mikä kannustaisi ihmisiä etsimään kulloisessakin elämäntilanteessa parhaan mahdollisen asumisratkaisun. Joskus tämä saattaisi jopa tarkoittaa muuttoa Myllypuroon.
Nokkela Kaupunki 
Kiitos mielenkiintoisesta kirjoituksesta! Vaikka Bäckgren kieltämättä vetää melkoisen suoraviivaisia johtopäätöksiä tiettyjen asuinalueiden suosion ja segregaation välisistä yhteyksistä, hän tulee kirjoituksessaan varsin tehokkaasti osoittaneeksi tiettyjä ongelmakohtia tai suoranaisia puutteita asumisratkaisuista ja niiden järjellisyydestä käydyssä keskustelussa. Tällä tarkoitan sitä, että asumisen valintojen yhteydessä päätöksenteon rationaalisuus on nähtävästi edelleen ymmärretty hyvin kapea-alaisesti niin, että vain tietyt asunnon ominaisuudet (lähinnä saavutettavuus, palvelut, kunto, ja ehkä alueen imago sekä merinäköala) hyväksytään ”todellisiksi” syiksi maksaa korkeata neliöhintaa. Tältä pohjalta esimerkiksi elävästä kaupunkiympäristöstä ja kaupunkikulttuurista maksaminen leimataan helposti ”käsittämättömäksi asuinalue-elitismiksi”, kuten Bäckgren nähtävästi tekee.
On kuitenkin syytä pohtia huolellisesti sitä, mistä asioista tai ominaisuuksista esimerkiksi Bäckgrenin mainitsemien Kallion, Töölön, Lauttasaaren, Vallilan tai Katajanokan kohdalla todella ollaan valmiita maksamaan. On totta, että nämä alueet ovat melkoisen tiiviitä, mutta ovatko ne vain sitä? Viittaatkin itse tiettyyn kerroksellisuuteen, joka lisää näiden alueiden vaihtelevuutta ja kiinnostavuutta. Tämä on varmasti yksi keskeinen tekijä kaupunkiympäristön elävyyden taustalla, mutta sosiaalisen ulottuvuuden ja ennen kaikkea tietyn ”omaehtoisesti” kehittyneen sosiaalisen monimuotoisuuden merkitystä ei tule väheksyä (tämä pätee erityisesti Kallion kohdalla).
Uusien tiiviiden ja urbaanien alueiden tuottamisen kannalta tätä voi kuitenkin pitää melkoisena haasteena. Alueen historiaa kun ei voi luoda tyhjästä, vaikka erilaisia historiallisia kertomuksia onkin jo käytetty alueellisen identiteetin luomisessa (esimerkkinä Jätkäsaari). Olisi tärkeätä ymmärtää, että tiiviys ja ”haluttu urbaanius” (erityisesti ”kantakaupunkimaisuus”) ovat tosiasiassa kaksi varsin erilaista ilmiötä, vaikka ne toisiinsa varmasti liittyvätkin. Uutta kantakaupunkia on nimittäin hyvin hankala rakentaa tyhjästä, vaikka tiiviin (ja hyvin saavutettavan sekä palvelurikkaan, eli ainakin jossain mielessä ”urbaanin”) alueen rakentaminen onnistuisikin.
Anssi Joutsiniemi on muutama vuosi sitten (http://www.yss.fi/journal/kaupunkitalouden-ja-tiivistamisen-tuska/) ilmaissut tämän ristiriidan varsin osuvasti: ”Taloustieteen hokema, jonka mukaan kantakaupunkia tulee tehdä lisää, koska kantakaupungin hinnat ovat korkeat, on perusteellisuudessaan vaatimaton. Yhtä vakuuttavaa on väittää, että antiikkiesineitä tai Rembrandtin tauluja tulee tehdä lisää, koska niiden hinta on korkea. Koska kantakaupunkia ei muiden ainutkertaisten historiallisten esineiden tapaan voi tuottaa jälkikäteen, olisi ymmärrettävä mikä on se ominaisuus, josta sijoittajat ovat valmiita maksamaan.”
Tämä kaikki peräänkuuluttaa mielestäni uusia tapoja miettiä urbaaniutta ja ennen kaikkea sitä, millaista urbaania on oikeasti mahdollista tuottaa nykyisin kaupunkirakentamisen ja -kehittämisen keinoin. Esimerkiksi mainitsemasi SYKEn Asukasbarometri ei kaikesta hyödyllisyydestään ja kiinnostavuudestaan huolimatta tavoita kaupungistumisen tätä puolta, sillä siinä tukeudutaan varsin monitulkintaiseen ”keskustamaisen” asumisen käsitteeseen. Keskustoja kun on hyvin monenlaisia, ja valitettavasti ainakin ihmisten mielikuvissa suomalaiset keskustat saattavat olla melkoisen kolkkoja ja autioita paikkoja.
Elävyyttä tavoitellessa erityisen tärkeätä olisikin jättää tilaa suunnittelemattomalle, eli juuri sille itseorganisoituvalle kaupunkielämälle, josta myös eilisessä Kestävät kaupunkiympäristöt -seminaarissa kuultiin. Edellyttäisikö tämä sitten rakentamisen ja kaupunkielämän normien purkua, asukkaiden vapaasti käytettävissä olevia tiloja vai mitä, siihen en yksityiskohtaisesti osaa vastata. Pelkällä tiiviydellä elävyyttä ei kyllä saada aikaan, se on todistettu konkreettisilla ympäristöillä turhankin useaan otteeseen.
Kiitos perusteellisesta kommentistasi. Tiiviys itsessään puhtaasti teknisenä ominaisuutena ei tietenkään takaa vielä juuri mitään. Itse prof. Kim Doveyn (Melbournen yliopisto, urban design) lähestymistavasta hänen todetessaan, että hyvän kaupunkiympäristön syntymisen perusedellytys on DMA eli density, mix ja access, ei siis pelkkä tiiviys. Lisäksi tietenkin tulevat monet laadulliset tekijät kuten vaikkapa ratikkapysäkeiden viihtyisyys, kävely-ympäristön inspiroivuus, sosiaaliset suhteet yms. Olen samaa mieltä itseohjautuvuudesta, miten sitä saadaan aikaan, on oma kysymyksensä. Itse olen jossakin vanhassa blogissani ehdottanut ns. sääntöpohjaista suunnittelua, siihenhän Jenni Partanenkin eilen viittasi. Hokema kantakaupungista on ehkä huono, mutta puhutaan vaikka urbaanista ympäristöstä.
Kiitos vastauksesta. Toki tuo Doveyn DMA-kehikko muodostaa nimenomaan eräänlaisen perustason lähtökohdan toimivan kaupunkiympäristön tuottamiselle, mutta tämä ei vielä takaa lopputuloksen tyydyttävyyttä ja ”urbaania laatua”. Joutsiniemen ko. kirjoituksessa käyttämää käsitteistöä lainatakseni kyseessä onkin välttämättömien, mutta ei riittävien ehtojen joukko.
Vaikka tuo käsite ”kantakaupunki” on kieltämättä monessakin mielessä ongelmallinen, nostin sen tarkoituksella esille, koska se tuntuu kaikesta huolimatta tavoittavan kaupunkiympäristön olemuksesta jotain sellaista, josta kaupunkirakennetason (tyypillisesti laskennalliset/tilastolliset) mittarit eivät oikein saa otetta. Esimerkiksi Bäckgrenin mainitsemat alueet ovat nimenomaan helsinkiläistä kantakaupunkia, ja juuri näiden alueiden suosiminen näyttäytyy hänelle ”käsittämättömänä elitisminä”.
Nähdäkseni kantakaupunkiin kuuluu erityisesti tietyntyyppinen kokemus urbaanisuudesta itsestään eli karkeasti ottaen jonkinlainen kokemus siitä, kuinka erilaiset ihmiset ovat (nyt ja ennen) juuri kaupungissa toimineet yhdessä ja kohdanneet toisensa ”kanssakaupunkilaisina”, erilaisuuksista huolimatta. Tällainen abstrakti kaupunkikokemus liittyy oleellisesti konkreettiseen rakennettuun ympäristöön, ja ihmisten toiminnallaan tuottama ympäristö osaltaan heijastaa kyseistä kaupunki-ideaalia. Tämän tyyppisen ympäristön kohdalla voisi puhua jopa autenttisuudesta (josta esim. samainen Dovey on kirjoittanut hyvin mielenkiintoisen artikkelin jo 1989; ko. teksti on nykyisellään valitettavan huonosti saatavilla). Ympäristön autenttisuus puolestaan perustunee osaltaan juuri toimijoiden itseorganisoituvuuden asteeseen ja mahdollisuuksiin.
Mainitsemani autenttisuuskokemus liittyy oleellisesti ympäristön kokemukselliseen laatuun ja estetiikkaan. En tässä tarkoita ympäristön esteettisyydellä pelkästään arkkitehtuuria ja rakennustaiteellisuutta, vaan huomattavasti laajempaa ilmiökokonaisuutta (jota olen pyrkinyt avaamaan mm. tässä kokoomateoksessa olevassa artikkelissani: https://oapen.org/download?type=document&docid=638233).
Summa summarum, olisi hyvin mielenkiintoista nähdä (tai tehdä) tilastotason selvitys siitä, kuinka tämän tyyppiset hyvinkin abstraktit ja hankalasti todennettavat kokemukselliset ympäristötekijät tosiasiassa vaikuttavat asumisen valintoihin ja ihmisten maksuhalukkuuteen. Janne Pihlajaniemi ja Henrik Lönnqvist ovat tehneet jotain tämän suuntaista, mutta heidän tutkimuksensa keskittyy melko kapeasti määriteltyyn arkkitehtoniseen laatuun ja kattaa ainoastaan keskeiset osat Helsingin kantakaupungista. Näin ollen itse ”kantakaupunkimaisuuteen” (ja sen maksuhalukkuusvaikutuksiin) ei tällä tutkimuksella voi edes periaatteessa saada lisävalaistusta…
Tuollaisen tutkimusasetelman voisi ehkä rakentaa Marketta Kytän käyttämän Pehmo-GIS -lähetysmistavan ja toteutuneittein kauppojen tilastojen varaan?