Asuntorakentajat väärien faktojen panttivankeina

Kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaara sai aikaan reippaan keskustelun ilmaistessaan viikko sitten Helsingin Sanomissa huolensa pienten asuntojen liiasta rakentamisesta. Hän myös esitti, että yksiöiden rakentaminen kiellettäisiin. Faktan tarkistusta suorittivat ansiokkaasti muun muassa Liberan Mikko Kiesiläinen ja useampi Lisää kaupunkia Helsinkiin -ryhmän kirjoittaja. Faktojen sijaan kyse olikin lopulta enemmänkin professorin mielipiteestä, mikä hänelle sallittakoon.

Jatkojutussa Vantaan apulaiskaupunginjohtaja Hannu Penttilä ja Helsingin apulaispormestari Anni Sinnemäki kommentoivat kaupunkiensa kannalta tilannetta asiantuntevasti ja asiallisesti. Tänään Vaattovaara sai seuraa ”viime kaudella kuntapolitiikkaa vihreiden riveissä Helsingissä tehneestä” Jukka Relanderista, joka YLEn kolumnissaan oli sitä mieltä, että rakennuttajat haluavat tehdä kannattavuuden vuoksi pieniä asuntoja ja että ne pyrkivät pitämään rakentamisen tahdin maltillisena. Otsikko oli reipas: Kaupungit rakennusyhtiöiden panttivankeina.

Edesmennyt presidentti Mauno Koivisto sanoi aikoinaan viisaasti, että ei pidä provosoitua, jos provosoidaan. Provosoitumatta viime aikaisesta keskustelusta sinänsä tuon mukaan kuitenkin tilastofaktan ja muutaman käytännön kaupunkikehittämisessä oppineeni asian, lähinnä pitäydyn Helsingin tilanteessa.

Julkisesta keskustelusta voisi tosiaan päätellä, että Helsinkiinkin rakennetaan lähinnä yksiöitä ja että ihmiset asuvat yhä ahtaammin. Tuore Helsingin tilastollinen vuosikirja kuitenkin kertoo, että asuinhuoneistojen keskikoko on noussut vuoden 2000 61,8 neliöstä vuoden 2016 63,4 neliöön. Samalla aikajaksolla yksiöiden osuus asuntokannasta on laskenut 24,3 prosentista 22,9 prosenttiin. Asuntokuntien keskimääräinen asumisväljyys on kasvanut hieman, 62,3 neliöstä 63,9 neliöön ja yhden hengen asuntokuntien asumisväljyys on kasvanut 47,3 neliöstä 48,9 neliöön.

Vuonna 2017 Helsinkiin valmistui 4890 asuntoa, joista noin 59 prosenttia oli sääntelemätöntä tuotantoa eli vapaarahoitteista tuotantoa. Kaupunginvaltuuston linjauksen mukaan sääntelemättömässä tuotannossa yksittäisen kerrostalon osalta 40-50 prosenttia kerrosalasta täytyy olla perheasuntoja eli kahden makuuhuoneen asuntoja (edit 25.8). Käytännössä liikutaan noin 60 neliön keskipinta-aloissa. Kaupungin oma tuotanto on noin 20 prosenttia valmistuneista asunnoista, keskipinta-alat lienevät samaa tasoa. Relander ei kunnallispoliittisella urallaan ole selvästikään harrastanut asuntopolitiikkaa.

Oma kysymyksensä on, onko olemassa jokin teoreettisesti oikea pinta-alamäärä asukasta kohden. Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittama Smart Energy Transition -hanke ja Sitra julkaisivat viime vuoden lopulla erittäin mielenkiintoisen raportin nimeltään Uusia näkymiä energiamurrokseen Suomessa. Raportissa tarkastellaan laaja-alaisesti niin energian tuotantoa kuin kulutustakin ja esitetään perusteltuja ehdotuksia energia- ja ilmastopolitiikan suuntaamisesta.

Raportissa tarkastellaan myös asumisen energiankulutusta ja tehdään konkreettinen ehdotus, että asumisväljyyttä pyrittäisiin alentamaan alle 35 neliöön asukasta kohti vuoteen 2030 mennessä. Jos taas tarkastellaan pelkästään Helsinkiä, ollaan uudistuotannon osalta suurin piirtein mainitun raportin suosituksen tasolla.

Rakentamisen tuotantokustannusten osalta tyydyn toteamaan, että pienet asunnot kaikkein kalleimpia rakentaa, koska kalliita tiloja – märkätilat, keittiöt – on suhteellisesti enemmän. Edullisempaa olisi rakentaa vain suuria asuntoja, mutta kysynnän vuoksi niin ei kannata tehdä. Mitä taas tulee väitteeseen ”maltillisesta” tahdista totean melko pitkän pörssiyhtiön johtajakokemuksen perusteella, että paine kasvaa ja saada aikaa tulosta on melkoinen. Jos haluaa kovasti jarrutella, voi löytää itsensä toisista tehtävistä. Ja voihan se olla, markkinat heijastelevat ihmisten tarpeita. Yksi vaihtoehto olisi tietysti se, että yhteiskunta osoittaisi kullekin kansalaiselle hänelle sopivan vuokra-asunnon.

Mutta lopulta pelottavinta Vaattovaaran, Relanderin ja heidän hengenheimolaistensa mielipiteissä on suhtautuminen yksilöön ja hänen kykyynsä tehdä itsensä kannalta mielekkäitä valintoja. Meistä jokainen voi valita vapaasti puolisonsa, koulutuksensa, työpaikkansa, perustaa yrityksen ja pantata omaisuutensa tai hankkia jälkeläisiä. Kaikkia perustavanlaatuisia valintoja ja päätöksiä. Mutta kun tullaan asumiseen, ollaan niin suurten kysymysten äärellä, että paikallaan epäillä yksilön kykyä ymmärtää mikä on hänelle parhaaksi.

2 kommenttia artikkeliin ”Asuntorakentajat väärien faktojen panttivankeina

  1. Loppujen lopuksi kysymys nuorten osalta on se, että asunto kohta nähdään vain tukikohtana ja asuminen laajenee kahviloihin jne. Siis asuminen ei vahvista tällaisen nuoren identiteettiä ellei sen sijainti ole hyvä. Mutta meidän sukupolvemme haluaa hyvin suunniteltuja asuntoja ja jopa väljyyttä kohtuullisesti. Ja sitten on kysymys siitä kuka tarjoaa ikääntyneille hyviä senioriasuntoja joko normaaleissa taloissa tai erillisissä ja esim. Ruotsissa on business jo nyt seniorbostäder nousussa.
    Terv. Ben Grass

  2. Oikea neliömetrimäärä on 30 m2 per henkilö tai enemmän.

    Erkki J. Anttila, rakentamistalouden tohtori, kiinteistöalan asiakastyytyväisyyden esitaistelija vuodesta 1989.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s