Voisiko monipaikkaisuus tilkitä asutuksen aukkoja?

YLE uutisoi 23.7. Taloustutkimuksella teettämästään kyselystä, jonka mukaan 79 % kansalaisista on sitä mieltä, että valtion pitää turvata palvelut niin, että Suomi pysyy asuttuna. Päivää myöhemmin (24.7.) YLE puolestaan uutisoi, että asuntoja on vaikea myydä taantuvilla alueilla. Kansalaiset aikovat tosiaankin jättää maan asuttuna pitämisen artistin hoidettavaksi vanhaa Kummeli-sketsiä mukaillen. On hyvä, että joku pitää maaseudun hengissä, kunhan ei itse tarvitse maalle muuttaa. Vakavassa keskustelussa koko kysymyksen asettelua on kritisoitu, mutta kesäviihteeksi tällaiset kyselyt sopivat hyvin ja samalla YLE sai palautettua Keskustan luottamusta itseensä, ainakin keskustapäättäjien twiittien perusteella arvioituna.

Maan pitämisen asuttuna -keskustelussa kaipaisi jonkinlaista määrittelyä siitä, mitä itse asiassa tarkoittaa maan pitäminen asuttuna. Käytännössähän valtaosa Suomen pinta-alasta ei ole asuttua, eikä ole koskaan ollutkaan, vaikka asiaa on ajettu ajoittain Kustaa Vaasan mahtikäskystä lähtien eli 1500-luvulta saakka. Kielikuvan toki ymmärrän. Kokonaan toinen asia on, miten nykyisin voitaisiin ihmisiä asuttaa, kun meillä on vapaa kotikunnan valintaoikeus.

Hallinnollisessa mielessä kaikki Suomen alueet kuuluvat johonkin kuntaan ja laissa on tarkasti säädetty mitä palveluita kunnan pitää tarjota, lisäksi ovat tietysti valtionhallinnon erilaiset palvelut. Jo useamman hallituskauden ajan on sekä kuntarakennetta että varsinkin sote-palveluiden järjestämistä yritetty uudistaa, jotta yhdessä päättämämme palvelut olisivat todellakin saatavilla. Viime aikaisesta sote-keskustelusta voisi tosin tulla siihenkin johtopäätökseen, että mitään uudistustarvetta ei ole, vaan kuten HUS:kin äskettäin tiedotti, palvelumme ovat saavuttaneet ihmiskunnan historian korkeimman tason.

Takavuosina esiteltiin visioita siitä, että eläköityessään ihmiset muuttaisivat takaisin kotikonnuilleen, mutta näin ei ole käynyt. Tilastoista tiedämme, että yli 60-vuotiaiden osuus kuntien välisestä muutosta on häviävän pieni. Pikemminkin muutetaan kunnan sisällä lähemmäksi palveluita. Väestökadon kanssa kamppailevat kunnat, joissa usein eläkeläisten määrä on jo valmiiksi suhteellisen suuri, eivät tosiasiassa ole olleet kovin halukkaita saamaan kuntalaisiksi ikääntyviä asukkaita, joihin liittyy merkittävä riski korkeista sote-kustannuksista. Vapaa-ajan asukkaiden tuomaa ostovoimaa on toki tervehditty ilolla.

Toteutuessaan maan hallituksen valmistelema sote-uudistus muuttaisi tilannetta tältä osin ratkaisevasti. Sote-palvelut ovat siirtymässä maakuntien vastuulle, mutta eläkeläisetkin maksavat veroja ja käyttävät yksityisiä palveluita, joten kustannusriskin poistuessa tuon kohderyhmän houkuttelu voi tuntua aiempaa kiinnostavammalta. Oma kysymyksensä on kiinnostaako muutto eläkeläisiä.

Viime vuosina on puhuttu paljon myös monipaikkaisuudesta eli siitä, että ihmisillä voi olla useampia paikkoja, joissa he asuvat ja elävät. Osittain tämä liittynyt teknisesti parantuneisiin mahdollisuuksiin tehdä etätyötä, mutta myös vaikkapa Lapin ja saariston kausityöläisiin. Monipaikkaisuuden motiivina voi olla intohimoinen harrastus, halu viettää jatkuvasti osa ajasta toisenlaisessa ympäristössä samalla kuitenkin työskennellen, läheisyys perheenjäseniin tai omat terveydelliset syyt.

En usko, että monipaikkaisuudesta on syrjäisimpien alueiden talouselämän elvyttäjiksi, vaikka näiden paikkojen ei tarvitsekaan sijaita kasvukeskuksissa. Olennaista on kuitenkin se, että ne tarjoavat kaupunkilaisille jotain sellaisia elämyksiä tai aktiviteetteja, joita kotikulmilta ei saa. Kaupungissa asuvien kannalta kiinnostavia kohteita voivat olla sen sijaan esimerkiksi hyvien lento- tai junayhteyksien päässä olevat talviurheilun keskukset (esim. Ruka ja Levi), kohtuullisen ajomatkan päässä olevat monipuoliset golfin sekä muiden ympärivuotisten liikunta-aktiviteettien keskukset (esim. Vuokatti ja Tahko) ja toisaalta järkevällä etäisyydellä isoista kaupungeista (alle 2 h) sijaitsevat varustellut vapaa-ajan asunnot.

Kärjistäen siis voi todeta, että Espoon Haukilahdessa asuva tuskin ajaa viikonlopuksi Lieksan lähiössä sijaitsevaan rivitalokolmioon tai istumaan Kinnulassa sijaitsevan vanhan ränsistyneen sukutilan puuceessä. Monipaikkaisuus vaatii porkkanaa ja itselle kiinnostavaa elämäntapaa.

Paljon aikaansa toisella paikkakunnalla viettävät käyttävät myös erilaisia julkisia palveluita osallistumatta niiden kustannuksiin, joten keskustelusta myös verotulojen jakautumisesta ”kotikuntien” kesken tarpeen käydä. Tällainen lähestymistapa kannustaa enemmän kehittämiseen kuin jokin valtion tuki. Osa monipaikkaisista ihmisistä osallistuisi varmaan mieluusti kakkospaikkakuntansa kunnalliseen päätöksentekoon, jos se olisi mahdollista. Vapaa-ajan asukkaiden toiveita kannattaisi myös poliitikkojen ja virkamiesten kuunnella – jotta he viihtyisivät ja varsinkin, jos he kunta hyötyisi heidän veronmaksukyvystään. Kunnallisen päätöksenteon voimasuhteita saattaisi kaupunkilaisinjektio tosin heilutella herkullisella tavalla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s