Viime viikkoina on käyty vilkasta keskustelua työvoiman liikkuvuudesta. Talouskasvun myötä rakenteellisen työttömyyden ongelma on tullut entistä näkyvämmäksi: avoimet työpaikat ja työttömät ovat eri paikoissa. Professori Vesa Puttonen kirjoitti jokin aika sitten HS:n vieraskynässä todeten, että työn perässä pitäisi muuttaa. Keskeinen ongelma muuttamisessa on se, että taantuvilla alueilla asuntojen hinnat laskevat ja kasvavilla nousevat. Presidentti Sauli Niinistö ehdottikin, että taantuvilta alueilta muuttavia tuettaisiin taloudellisesti asuntojen laskevien arvojen vuoksi. Vuokraturvan Timo Metsola kehitteli ajatusta eteenpäin ja ehdotti taantuvilla alueille sijaitseville asunnoille romutuspalkkiota. Hypon ekonomisti Juhana Brotherus puolestaan piti tukiaisia huonona.

Puhtaasti kapitalistisessa mielessä on helppo todeta, että omistusasunnon hankkinut on tehnyt sijoituksen, johon liittyy riski tappiosta. Yksi näkökulma on se, että pikkupaikkakunnalla asuva on nauttinut edullisesta asumisen hintatasosta, mikä ainakin teoriassa mahdollistaa säästämisen paremmin kuin pääkaupunkiseudulla, jossa iso osa tuloista menee asumiseen. Toisaalta, kuten presidentti Niinistö totesi, nämä ihmiset ovat toimineet juuri, kuten yhteiskunnassa on toivottukin eli tehneet töitä, perustaneet perheen ja hankkineet perheelleen asunnon. En usko, että taantuvilla alueilla on harrastettu erityisen paljon kiinteistöspekulaatiota. Yhteiskunnan kokonaisedun kannalta voisi olla järkevämpää tukea muuttamista kuin ylläpitää nykyistä tilannetta. Ja toisaalta, eikö politiikkaa tarvita juuri ratkaisemaan tämänkaltaisia ongelmia?

Jos tähän suuntaan haluttaisiin edetä, helppo ja yksinkertainen keino on varainsiirtoveron poistaminen. Se alentaisi muuttamisen kustannuksia ja myös kasvavien alueiden sisällä muutettaisiin helpommin asukkaalle sopivamman kokoisiin asuntoihin. Perinteiseen etujärjestötyyliin voi kuitenkin todeta, että ratkaisu olisi oikeansuuntainen, mutta riittämätön. Vahvempia kannustimia todennäköisesti tarvitaan ja sitten ollaankin vaikeuksissa. Paljonko tukea tai romutuskorvausta annettaisiin, olisiko se kiinteä vai suhteellinen, kuinka taantuvan lähtöalueen pitäisi olla, tuettaisiinko vuokralla-asujaa tasapuolisuuden nimissä, pitääkö olla työpaikka valmiina ja mitä sanoisi perustuslakivaliokunta? Jos jo tulorajojen soveltaminen ARA-asuntoihin osoittautui liian vaikeaksi, on vaikea kuvitella, että tässä päästäisiin eteenpäin.

Oma kysymyksensä on asuntotilanne erityisesti Helsingin seudulla, mutta myös muissa kasvukeskuksissa. Hinnat ovat nousussa ja tuotantomäärät eivät vastaa tarvetta kaikilta osin. Helsingissä kaavatuotanto on saatu kasvuun, mutta tontinluovutukset eivät kasva samassa suhteessa. Vantaa on jo nostanut asuntotuotannon määrän ennätysmäiselle tasolle ja samalla luonut onnistuneita tapoja tuottaa kohtuuhintaisuutta. Lyhyellä jänteellä on vaikea nähdä mahdollisuuksia kasvattaa tuotantoa merkittävästi. Muuttopainetta voitaisiin hajauttaa esimerkiksi Turun ja Tampereen tunnin junien avulla, jolloin syntyisi laaja Etelä-Suomen työssäkäyntialue ja työpaikkaa olisi helpompi vaihtaa ilman tarvetta muuttamiseen. Näin myös pienemmät kaupungit pysyisivät mukana kehityksessä ja ihmisillä olisi käytettävissään aidosti monia erilaisia vaihtoehtoja.

Näyttää ilmeiseltä, että kaupungistuminen jatkuu ja että työpaikkojen kasvu muutamaa Lapin matkailukeskusta lukuun ottamatta keskittyy suurille kaupunkiseuduille. Niinpä ongelma pikemminkin pahenee, ja kun ulkomaalaisen työvoiman hankintaakaan ei käsittämätöntä kyllä olla helpottamassa, maassa muuttoa pitäisi saada vauhditettua. Olisiko esimerkiksi määräaikainen, perustulokokeilun kaltainen tukikokeilu mahdollinen?