Maaseutu-kaupunki -keskustelu jatkuu ja käsiteltiinpä aihetta presidentinvaaleissakin. Ja kun päästään kaupunkeihin, väitellään siitä minkäkokoisia asuntoja pitäisi rakentaa. Keskustelu on jotenkin tyypillistä suomalaisille sikäli, että ihminen – siis asukas tai kansalainen tai kuluttaja, kuinka vaan – unohdetaan tässä täysin. Ikään kuin täysivaltainen kansalainen ei osaisi päättää minkälaisessa ympäristössä hän haluaa asua tai minkälaisen asunnon omien reunaehtojensa vallitessa haluaa hankkia. Keskustelusta tulee mielen myös sote-uudistus, jossa erityisen huolestuttuvana pidetään sitä, että ihmiset itse voisivat valita terveyskeskuksensa.

Tämä kaikki on siihen nähden hieman huvittavaa, ellei olisi masentavaa, että meistä kukin voi valita puolisonsa (nykyään onneksi jopa sukupuoliriippumattomasti), pyrkiä haluamaansa ammattiin, hankkia lapsia, polttaa tupakkaa tai harjoittaa muita epäterveellisiä elämäntapoja sekä tehdä monenlaisia muita kauaskantoisia ratkaisuja elämässään. Mutta kun tullaan asuin- ja elinympäristön valintaan, yhtäkkiä ihminen tarvitseekin holhousta tai sitten hänen pitäisi oman elämänsä valinnoilla tukea poliittisia tavoitteita, kuten maan pitämistä asuttuna. Säännöllisesti tehdään myös asumisen unelmia kartoittavia tutkimuksia, joiden mukaan nuoret haluavat oikeasti asua maaseudulla (vaikka he kuitenkin muuttavat kaupunkeihin). Moni vaatii, että yksiöiden rakentaminen pitäisi kieltää, jottei kukaan omaa parastaan ymmärtämätön ressukka joudu niissä riutumaan.

Yleisesti ottaen meillä vallitsee vapaa oikeus valita kotikunta. Ja jos tarkastellaan kuntakenttää, mahdollisuuksia on todella useita ja jokaisen kunnan on tarjottava laissa säädetyt peruspalvelut. Tosiasiassa palveluiden saatavuudessa ja laadussa on eroja, samoin kuin yleisemmin asuin- ja elinympäristöissäkin. Ihmiset ovat kuitenkin tietoisia näistä tekijöistä, ja toisaalta demokraattisesti valituilla kunnanvaltuustoilla on paljon valtaa päättää, minkälaista asuin- ja elinympäristöä halutaan kehittää.

Yhtenäiskulttuuri on murentunut kaikilla elämänalueilla – enää pitkään aikaan ei koko maa ole hiljentynyt puoli yhdeksältä iltauutisten ääreen eikä koko kansa hyräile työmatkallaan samaa iskelmää. Niinpä ei ole myöskään yhtä asumisen unelmaa. Omakotitalo järven rannalla ei ole yhteinen jaettu suomalainen tavoite. Jopa lottovoittaja saattaa ostaa jugend-asunnon Kruununhaasta ja jättää mökkikaupat kokonaan väliin.

Tämä kehitys nousee selvästi esiin esimerkiksi YIT:n laajassa Asumisen heimot -tutkimuksessa. Monella on asumiseen käytännöllinen suhde ja kulutusta halutaan suunnata muihin asioihin. Pitääkö siis vapaata, täysivaltaista kansalaista todella suojella itseltään, jos hän haluaa asua vaikkapa lähiöyksiössä?