Rakennuslehti kertoi jutussaan 12.1., että Vantaan kaupunki aikoo ryhtyä sääntelemään rakennettavien asuntojen kokoa. Tosin Vantaan kaupunginvaltuuston kokoomusryhmän puheenjohtaja Sakari Rokkanen totesi tiedotteessaan, että mistään tällaisesta ei ole keskusteltu ainakaan kaupunginhallituksessa ja että ihmiset kyllä osaavat itsekin päättää minkälaisia asuntoja haluavat ostaa. Helsinki on puolestaan säännellyt jo 15 vuotta uusien asuntojen keskipinta-aloja hieman vaihtelevalla mallilla. Pitkäaikainen vihreiden kaupunginvaltuutettu Osmo Soininvaara muistelee blogissaan, että alun perin idea oli tarkastella 75 neliön keskikokoa kaupunkitasolla, mutta ”kaupunginkanslian virkamiehet” veivät sen suoraan tonttitasolle, mikä hänen mukaansa ei ollut viisasta.

Yksityiset rakennuttajat tuottavat luonnollisesti sellaisia asuntoja, joille uskovat olevan markkinoilla kysyntää. Käytännön kokemus kertoo, että suuret asunnot menevät kaupaksi hitaammin kuin pienet, vaikka niiden neliöhinta on alhaisempi (myös tuotantokustannukset). Asunnonostajat taas tekevät päätöksiään tarpeiden, toiveiden ja taloudellisten realiteettien rajoissa. Viime vuosina urbaanit ympäristöt ovat olleet suosittuja, vaikka asuntojen hinnat ovat nousseet.

Jos kaupungeissa ajatellaan, että markkinat eivät tuota sopivaa tarjontaa, niillä on paljon keinoja säädellä tuotantoa. Asemakaavassa voidaan määritellä keskipinta-ala tai se voidaan tehdä tontinluovutusehdoissa. Omassa vuokra-asuntotuotannossaan kaupungit voivat vastaavasti toteuttaa tavoitteitaan. Sääntelyllä voidaan vaikuttaa toivottuun asukaskoostumukseen, mikä on aina viime kädessä poliittinen kysymys. Varsinaista tutkimustietoa teoreettisesti oikeasta asumisväljyydestä en ole havainnut. Sinänsä jo pelkästään ilmastonmuutoksen hidastaminen edellyttää, että asumisväljyyttä ei kasvateta.

Julkisesta keskustelusta voisi päätellä, että Helsinkiinkin rakennetaan lähinnä yksiöitä ja että ihmiset asuvat yhä ahtaammin. Toisinaan kannattaa tutustua faktoihin, vaikkei se nykyisin niin muodikasta olekaan. Tähän tarjoaa erinomainen mahdollisuuden tuore Helsingin tilastollinen vuosikirja, joka kertoo, että asuinhuoneistojen keskikoko on noussut vuoden 2000 61,8 neliöstä vuoden 2016 63,4 neliöön. Samalla aikajaksolla yksiöiden osuus asuntokannasta on laskenut 24,3 prosentista 22,9 prosenttiin. Keskimääräinen asumisväljyys on kasvanut hieman 62,3 neliöstä 63,9 neliöön ja yhden hengen asuntokuntien asumisväljyys kasvanut 47,3 neliöstä 48,9 neliöön.

Olen usein kuullut sanottavan, että markkinoiden ohjaukseen ei voi luottaa, koska kaupunkeja suunnitellaan sadan vuoden aikajänteellä. Kaupungit ovat pitkäikäisiä, monilla kaupungeilla on tuhansien vuosien historia, mutta kuka todella tietää mitä kaupungeilta tulevaisuudessa halutaan ja kuinka paljon sitä voi suunnitella? Ja taas toisaalta nyt tehdyt ratkaisut vaikuttavat pitkälle tulevaisuuteen. Helsingin väkiluku oli vuonna 1920 152 200 ja nyt 635 181 ja tuona aikana yksi suurimmista muutoksista on tapahtunut henkilöautojen myötä liikkumisessa. Nyt ihmetellään 50 vuoden takaista Smith-Polvisen suunnitelmaa hulppeista moottoriteistä. Onneksi sitä ei koskaan toteutettu, mutta kaupunkisuunnittelukin on aikansa lapsi. Nyt väitellään bulevardeista, joita itse pidän erittäin mielenkiintoisena ideana.

Kaupunkien luonteeseen kuuluu kerroksellisuus, muuntuvuus ja tietynlainen joustavuus. Käyttötarkoituksia voidaan muuttaa, yllättäviä käyttömuotoja keksiä, toisinaan kannattaa purkaa ja tehdä uutta, joskin kiertotalouden toimintamalleissa riittää vielä kehitettävää. Asumisen osalta valtavan joustavuuden elementin tuo niinkin tavanomaisen asia kuin muuttaminen. Viime vuosina lähes 900 000 suomalaista on muuttanut vuosittain, keskimäärin jokainen muuttaa siis noin 6 vuoden välein. Elämäntilanteet, perhesuhteet, työpaikka ja mielihalut muuttuvat ja silloin etsitään paremmin sopivia ratkaisuja.

Yhdessä elämäntilanteessa oikea ratkaisu on yksiö, seuraavaksi ehkä kaksio, seuraavaksi taas yksiö ja perheenperustamisen vaiheessa sitten isompi asunto. Moni eroaa myöhemmin ja asuu perhevaiheen jälkeen taas yksin. Olennaista on, että osana modernia elämää ihmisten asumisen tarpeet ovat yhä monimuotoisempia. Asumisväljyys näyttää kuitenkin kasvavan, vaikka keskimääräiset perhekoot pienenevät.