Väitin muutama viikko sitten blogissani, että Suomesta puuttuvat kansallisesti ja kansainvälisesti noteeratut kaupunki- tai kaupunginosabrändit. Löysin mielenkiintoista tukea väitteelleni tutustuessani travelsupermarket.comin tekemään The Hip Hang-out Neighborhood Indexiin. Siinä vertaillaan eurooppalaisia kaupunginosia kolmella kriteerillä, jotka ovat hip cultutre outpost density, creative capital density ja traveller value. Hipsterikulttuurin etuvartioita ovat vinyylilevykaupat, vegaanikahvilat, riippumattomat pyöräliikkeet ja vintage-vaatekaupat. Luovan pääoman tiheydellä viitataan co-working tilojen ja taidegallerioiden määrään asukasluvun suhteen. Matkustaja-arvo taas tarkoittaa ko. paikan edullisuutta suhteessa kaupungin keskustaan.

Euroopan johtava hipsterialue sijaitsee ei niin yllättäen Berliinissä, tarkemmin sanottuna se on Kreuzberg. Kakkonen sen sijaan yllättää: Riikan Miera Iela. Parinkymmen parhaan joukkoon sijoittuvat myös sellaiset tunnetut paikat kuin Ljubjanan Melelkova tai Bukarestin Cotroceni. Ruotsi, Norja ja Tanska ovat myös edustettuna, ainoastaan Suomi loistaa poissaolollaan. Mitä jäbä duunaa Suomessa, kun ei olla listoilla?

Pientä toivon valoa asiaan tuo entinen Yhdysvaltain suurlähettiläs Bruce Oreck kaavailemallaan Vallilan Konepajan ostolla VR:ltä. Olen itse seurannut ja ollut hieman mukanakin alueen kehittämisessä jo viime vuosikymmenellä työni puolesta YIT:llä, ja nykyisin asummekin siellä perheen kanssa. Jo hankittaessa ja kaavoitettaessa aluetta oli selvää, että se on poikkeuksellisen kiinnostava. Ideoita kehittämiseen haettiin esimerkiksi Lontoon Docklandsistä, ja asuntoalueen alkuvaiheen ideoinnissa oli mukana myös esimerkiksi hollantilainen sunnittelutoimisto Mecano. Vanhojen ja suojeltujen konepajarakennusten käytöstä kehitettiin mononlaisia ideoita, mutta syystä tai toisesta ne eivät saaneet riittävää tukea taakseen.

Erinomaisella sijainnilla olevat tilat jäivät kaupunkikulttuurin mielessä lähes hyödyntämättä kunnes reilu vuosi sitten Bauhaus olisi halunnut tuoda rautakaupan alueelle. Toimintaa ja vakaata vuokranmaksua olisi tarvittukin, mutta konsepti oli hieman liian massiivinen. Vastustus johti Konepaja-liikkeen syntyyn, joka rutinoitujen ”aktivistien” Jaakko Blombergin ja Antti Möllerin johdolla ryhtyi etsimään uusia, vaihtoehtoisia ratkaisuja. Liike lähestyi myös Oreckia, joka tunnetuin seurauksin on nyt ratkaisijan paikalla tiiviissä yhteistyössä meidän asukkaiden kanssa.

Oreckin ajatukset sopivat hyvin hip culture outpost -selvityksen teemoihin ja ehkä Konepajasta voisi todella tulla ensimmäinen suomalainen kansainvälisestikin noteerattu kaupunkikulttuurin ja asumisen kehto. Toivon kaupungilta ja VR:ltä kaikkea mahdollista tukea näillä pyrkimyksille.

Konepaja on kiinnostava esimerkki myös siitä, miten tämän päivän urbaani yhteisöllisyys syntyy ja kehittyy. Ihmiset järjestävät yhdessä erilaisia tapahtumia, yhteisissä ryhmissä vaihdetaan ja annetaan tavaroita, pyörävarkaista varoitetaan nopeasti, erilaisiin kysymyksiin saa nopeasti vastauksia (viimeksi kysyin vinkkiä lähialueella toimivasta hierojasta, parissa tunnissa liuta vastauksia) ja ylipäätään alueesta halutaan pitää huolta. Elämä kaupungissa ei väitteistä huolimatta olekaan yksinäistä ja vain yksilöllistä. Ihmiset ovat kotiutuneet Konepajalle, mistä kertovat siirtymiset alueen sisällä. Asukkaat identifioivat itsensä nimenomaan konepajalaisiksi, eivät esimerkiksi vallilaisiksi, vaikka alue sinne teknisesti kuuluukin. On syntynyt alueidentiteetti, josta ollaan ylpeitä.

Kun viimeiset asuintalot valmistuvat lähivuosina, kaupunki rakentaa Konepajan puiston ja Bruce Oreck saa vanhan konepajan tikittämään, meillä on Suomessakin esimerkki miten kiinnostava aluebrändi syntyy asukkaiden, developperin ja yrittäjien erilaisen yhteistyön tuloksena.