Europan on nuorille, alle 40-vuotialle, arkkitehdeille suunnattu kansainvälinen kilpailu. Kukin osallistuva maa antaa muutaman kilpailukohteen ja kilpailijat voivat valita mihin osallistuvat, oman maansa kohteista voi osallistua vain yhteen. Olen ollut tämän vuoden kilpailussa Suomen juryn jäsen, kohteina ovat olleet Laajasalon bulevardi Helsingistä, Kaijonharjun kaupunginosa Oulusta sekä Tornion ja Haaparannan yhdistävä saari. Jokaiseen kilpailukohteeseen jätettiin parikymmentä toinen toistaan mielenkiintoisempia ehdotuksia. Tulokset julkistetaan 1.12. Oulussa.

Eräät kilpailuehdotuksista olivat huomattavan poikkeuksellisia ja yllättäviä (kaikki ovat olleet nähtävillä) ja joidenkin kohdalle jäimme juryssä pohtimaan niiden kykyä luoda uudenlaista identiteettiä, erottuvuutta tai tunnistettavuutta. Usein kuulee väitettävän, että meillä kaupungit ja alueet muistuttavat kovasti toisiaan ja että ne ovat tasaisen harmaita ja tylsiä. Ajatuskokeenomaisesti itse kukin voi pohtia, onko meillä edes kansallisesti tunnettuja alueita tai kaupunginosia. Itselläni tulee mieleen Tampereen Pispala ja Helsingin Kallio.

Tietynlaiseen samankaltaisuuteen on useita syitä, mutta yksi suurimmista on se, että meidän kaupunkimme on kovin nuoria ja käytännössä korkeintaan 200 vuoden historia on näkyvillä. Perinteisesti olemme vältelleet erikoisuuden tavoittelua, eikä sille ole ollut oikein maksajiakaan. Uusia asuinalueita rakennettiin kovalla tohinalla erityisesti 1960-luvulla. Nyt on helppo moittia aluerakentamista ja naureskella metsälähiöille, mutta tarinan toinen puoli on se, että vuosikymmenessä onnistuttiin asuttamaan satoja tuhansia ihmisiä moderneihin asuntoihin. Ja lopulta tasa-arvon ja segregaation eston nimissä on myöhemmin huolehdittu siitä, ettei turhia eroavaisuuksia ole. Meillä on jotenkin onnisuttu sotkemaan erilaisuus ja eriarvoisuus. Sama erilaisuuden pelko leimaa maahanmuuttokeskusteluamme.

Kokonaan oma kysymyksensä on kuinka paljon arkkitehtuurilla ja rakentamiselle lopulta voidaan kaupunkien erottautumista, vetovoimaa, kilpailukykyä tai brändiä tukea ja vahvistaa. Menemättä näiden eri käsitteiden syvälliseen analyysiin tyydyn toteamaan, että oikeastaan kaikkiin sisältyy ajatus kohderyhmistä ja valinnoista. Mikään kaupunki ei ole yleisesti vetovoimainen, mutta kaupunki voi olla sitä suhteessa tavoittelemiinsa asioihin, olivatpa ne sitten matkailijoita, opiskelijoita, osaavaa työvoimaa tai kuuluisia hyviä veronmaksajia. Brändi syntyy vastaanottajan mielessä, mutta sen rakentumiseen voi vaikuttaa. Ja vaikuttaminen on johdonmukaista ja pitkäjänteistä työtä.

Pispalan brändi on syntynyt vuosikymmenten aikana, kun ilman asemakaavaa rakentuneesta perinteisestä työväenkaupunginosasta on kehkeytynyt taiteilijoiden, luovan työn tekijöiden ja genreen liittyvän wanna be -väen asuinalue. Bilbao taas onnistui Guggenheim-Gehry -pohjalta nostamaan itsensä rustbelt-kaupungista tunnetuksi nykytaiteen tyyssijaksi. Manhattan on puolestaan kiinnostava yhdistelmä businessta, viihdettä ja pilvenpiirtäjiä. Rosoisen ja boheemin tyylikäs Berliini puolestaan houkuttelee luovaa luokkaa sekä matkakohteena että asuinpaikkana. Saa nähdä vaikuttavatko Katalonian levottomuudet Barcelonan asemaan supersuosittuna matkailukohteena. Uskon, että Helsinki on nuorten aikuisten silmissä kiinnostava erityisesti viime vuosina syntyneiden ruohonjuuritasolta nousseiden tapahtumiensa vuoksi.

Omakohtaista kokemusta aiheesta sain, kun vanhin lapsemme käväisi ja kertoi miettivänsä mihin kaupunkiin pyrkisi opiskelijavaihtoon. Tutustuin listaan ja suosittelin Etelä-Ranskan Montpellieriä. Miksi? Yksi Euroopan vanhimmista yliopistoista, miellyttävä ilmasto, Välimeren rantaan lyhyt matka, kohtuullisen hyvä jalkapallojoukkue ja sopivan kokoinen kompakti kaupunki. Nuori mies jäi vielä pohtimaan, sopisiko Montpellier hänen henkilöbrändiinsä.