Subjektiivinen oikeus päästä kaupan eteen autolla?

Päivän Aamulehti (AL 12.2) nosti esiin Tampereen keskustan pysäköintitilanteen ja ikiaikaisen tamperelaiskeskustelun siitä pitääkö kaupan eteen päästä omalla autolla. Helsingissä on jo aikaa sitten hyväksytty ajatus pysäköintilaitoksista katupysäköinnin sijaan, mutta kävelykeskustan laajentamisen edellytyksenä eräät poliittiset ryhmät edellyttävät maanalaisen pysäköinnin lisäämistä. Tampereella opetellaan vasta käyttämään maanalaista pysäköintiä, joka sinänsä toimii erinomaisesti.

Subjektiivista oikeutta päästä kaupan eteen autolla on kasvavissa kaupungeissa vaikea toteuttaa, vaikka näinkin on joskus ollut kuten Janne Viitamies kuvaa tuoreessa väitöskirjassaan Kenen Aleksi, sen Helsinki; 1970-luvun alussa kaupunginvaltuusto päätti rajoittaa katupysäköintiä, mutta valituksen perusteella korkein hallinto-oikeus totesi, että autoilla on oikeus olla kadulla.

On kiinnostavaa pohtia mistä tällainen ajattelu- ja toimintapa on lähtöisin. Iso syy lienee pitkään harjoitettu funktionaalinen kaupunkisuunnittelu, jossa eri toiminnot on hajautettu eri paikkoihin ja niiden välillä on hankala liikkua ilman omaa autoa. Seppo Lampinen kuvaa tällaiseen ajatteluun perustunutta liikenne- yhdyskuntasuunnittelun pitkää linjaa puolentoista vuoden takaisessa väitöskirjassaan Tässä tie, missä kaupunki. Oleellista oli, että paikasta toiseen pääsee liikkumaan sujuvasti – siis tie – kaupunki siinä sitten syntyi sivutuotteena risteyskohtiin.

Hajautunut yhdyskuntarakenne, nurmijärveläisyys, yhdistettynä joukkojen vähäisyyteen, johti siihen, että toimivaa joukkoliikennettä ei saatu aikaan. Joukkoliikenteen kehittämistä jarrutti myös kilpailun puute niin kaupunkien sisäisessä kuin kaupunkien välisessä liikenteessä, osittain jarruttaa edelleenkin. Nurmijärveläisyys on toistaiseksi pysähdyksissä ainoastaan siksi, että ihmiset ovat silkkaa ilkeyttään päättäneet asua kaupungeissa. Tosin keskustan presidenttiehdokas Matti Vanhanen vakuutti päivän Hesarissa (HS 12.2.), että kohta tuulet kääntyvät.

Kun pariisilaiset ostavat tuoreen leipänsä kivijalan kaupasta ja juovat parisiennensa kivijalan liikkeessä, me menemme tai tulemme jostakin kauempaa kauppaan. Pariisin juju on siinä, että tiiviin yhdyskuntarakenteen ansiosta kauppojen lähellä asuu riittävästä palveluiden käyttäjiä, joiden ei tarvitse tulla sinne mistään. Tämä on yksi syy miksi Tampereella on tyhjiä liiketiloja ongelmaksi asti. Helsingissäkin esiintyy pyrkimyksiä estää esimerkiksi toimistoilojen, joille ei kuitenkaan ole erityistä kysyntää, muuntaminen asumiskäyttöön, vaikka juuri se tukisi palveluiden kehittämistä ja elävöittäisi kaupunkia.

Toisaalta palveluita ei aina halutakaan lähelle. Professori Marketta Kytän Urbaani onnellisuus-tutkimuksessa havaittiin, että pääkaupunkiseudun esikaupunkimaisissa ympäristöissä palveluiden läheisyys ei lisännyt tyytyväisyyttä, vaan ne haluttiin tietyn etäisyyden päähän, ehkä häiriöiden pelossa. Ja kun kerran autolla mennään, voidaan mennä samalla vähän pitemmällekin eli automarketiin, ja myöhemmin ihmetellä mihin lähipalvelut katosivat. Jos taas keskustan ja markettien palveluissa on vain se ero, että marketissa pääsee ilmaiseksi pysäköimään lähelle ovea, kannattaa käyttääkin markettien palveluita.

Elävien kaupunkien ykkösguru, tanskalaisprofessori Jan Gehl pohtii loistavassa kirjassaan Cities for People katutilan elävyyttä ja ihmisen aistimellisia kykyjä orientoitua virikkeisiin. Aistimme toimivat hyvin lähiympäristön havainnoimisen mielessä kävely- ja vielä pyöräilynopeudelle, joka tässä tapauksessa tarkoittaa korkeintaan18 km/h, eikä koske MAMILeja. Nopeuden kasvaessa keskittyminen liikenteeseen vie huomion. Tärkeää ovat myös katutilan virikkeet, joita kävelijä tarvitsee 4-5 sekunnin välein, mikä tarkoittaa Gehlin mukaan 15-20 kauppaa 100 metriä kohden. Tässä on vielä Helsingissä ja Tampereella tekemistä, autoilun rajoittaminen ei yksin riitä tämän tavoitteen saavuttamisessa.

Autoilulla on puolensa, mutta niin on joukkoliikenteelläkin. Joukkoliikennevälineissä näkee monenlaisia ihmisiä ja ihmisryhmiä, mikä on omiaan lisäämään itse kunkin ymmärrystä yhteiskunnallisesta todellisuudesta. Nyt kun Tamperekin saa vihdoinkin ratikan, siellä saatetaan nähdä jopa työssäkäyviä miehiä.

Yksi kommentti artikkeliin ”Subjektiivinen oikeus päästä kaupan eteen autolla?

  1. Mielenkiintoista luettavaa. Odotan innolla Helsingin Hämeentien muuttamista joukkoliikenne- ja ennen kaikkea kevyen liikenteen kaduksi Kurvin ja Hakaniemen välillä. Tämä vahvistaa varmasti tien varren elinkeinoharjoittajia.

    Mainitset lopussa Gehlin laskelman, kuinka monta kauppaa tarvittaisiin 100 metriä kohden, jotta kävelijä saisi riittävästi virikkeitä. Tämähän otetaan varsin hyvin huomioon kauppakeskuksissa ja lienee yksi osa niiden koettua viihtyisyyttä. Olen toisaalla kuullut myös, että kävelijän kannalta jotain pitäisi tapahtua max. 7 metrin välein, jotta kävelykokemus olisi kiinnostava. Tätä voidaan taas verrata siihen, kuinka paljon kullakin kaupalla on kauppakeskuksessa näyteikkunatilaa.
    Kaupunki-/lähiökeskustoissa virikkeiden ei välttämättä tarvitse olla kaupallisia, vaan ne voivat myös olla arkkitehtuurisia yksityiskohtia, katutaidetta, istutuksia jne. Tällaista katua pitkin kävelijä jatkaa kulkuaan eikä vaihda kadunpuolta, tai hyppää autoon ja aja ostoskeskukseen…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s