Kolumnisti Leena Virtanen epäili kirjoituksessaan (HS 8.1.) pöhinän olevan katoamassa Kalliosta. Oma kokemukseni Kalliosta rajoittuu Toisen Linjan kakkosasunnon viikoittaiseen käyttöön vuosina 2005-2009 ja nyt vajaan vuoden asumiseen Konepajalla Kallion naapurissa. Lisäksi jokunen vuosi tämän vuosikymmenen alussa tuli pyörittyä Piritorin nurkilla Savate Clubin salilla, jonka ohella jatkuvuutta Kalliossa edustaa Sivuraide-baari, jossa tapasin juoda oluen treenin päälle sipoolaista odotellessani.
Itse asiassa kiinnostava kysymys on, mikä on pöhinää. Virtasen mielestä pöhinän heikkeneminen ilmenee siten, että ”kaikki liikkeet eivät pysy hengissä, taloja menee remonttiin, vuokrat nousevat ja yrittäjät joutuvat lähtemään”. On hyvä, että kiinteistöistä pidetään huolta ja niitä korjataan, mutta korjaamisen jälkeen saattavat myöskin vuokrat nousta. Vuokrat nousevat myös siksi, että alue on entistä suositumpi. Gentrifikaatio etenee, mutta lähtevän yrittäjän tilalle on tullut joku toinen, koska tyhjien liiketilojen määrä ei ole Kalliossa mitenkään silmiinpistävää.
Silmiinpistävää sen sijaan on ravintoloiden ja kahviloiden lisääntyminen sekä tarjonnan monimuotoistuminen. Melkein voisi sanoa, että kun Vaasankadulla lopettaa thaihierontapaikka, tilalle tulee ravintola. Pidän itse sitä myönteisenä pöhinänä. Sen sijaanpainopisteen siirtyminen vaikkapa kivijalan designliikkeistä ravintoloihin on osa yleisempää vähittäiskaupan kehittymistä. Esimerkiksi pienille vaatevalmistajille verkkokauppa avaa uusia mahdollisuuksia ja toisaalta juuri Kallion kaltaiset paikat ovat eturintamassa, kun kulutustottumukset muuttuvat tavaroiden ostamisen sijaan yhä enemmän palveluita suosiviksi. Onko kyseessä siis erityisesti Kalliota koskeva muutos vai laajempi kuluttamiseen liittyvä ilmiö?
Erityisesti kaikki ruokaan ja juomaan liittyvät palvelut ovat kasvussa ja nämä tarjoavat paikkoja ajanviettoon, mitä kivijalkakaupat eivät tarjoa. Ja pienten asuntojen Kalliossa tämä on erityisen haluttua. Sunnuntaiaamupäivän brunssilla Sandrossa ei ole yhtään tyhjää pöytää. Uuden elokuvateatteri Rivierankin idea liittyy oleilun sekä ruoan ja juoman yhdistämiseen: elokuvan katselun aikana teatterissa voi nauttia pientä purtavaa ja nauttia esimerkiksi lasillinen viiniä. Ja jos alimitoittaa tilauksensa, sitä voi leffan aikana täydentää. Suosittelen juuri nyt pyörivää designeri Tom Fordin ohjaamaa Yön eläimiä.
Jatkuvuuttakin Kalliossa riittää, ehkä parhaana esimerkkinä jo 60-luvun lopulta toiminut, erinomaista ruokaa tarjoava Cella.
Virtasen huomio pöhinän vahvistumisesta Kallion laitamille on oikeaan osunut. Teurastamo kehittyy ja Vallilassakin on piristymistä havaittavissa asukasmäärän kasvun myötä, Hesarin tietojen mukaan väki on vieläpä maksukykyistä. Maltaisella Riekolla on hyvät olutvalikoimat ja taustamusiikki kunnollista, uusi kiinnostava avaus on Mäkelänkadun afrikkalainen fuusiokeittiö African Pots, joka järjestää myös ruokakursseja.
Sen sijaan Konepajan Bruno ei ole todellakaan pikku-Berliini. Hyvä, että Bruno on, mutta parannusta tarvitaan. Todellinen ongelma on vanhojen rakennusten erittäin kovat suojelumääräykset, jotka nostavat saneerauskustannukset korkeiksi ja vaikeuttavat siten kaupallisen konseptin kehittämistä. Bauhausin jonkinlainen pienehkö ”kaupunkikonsepti” olisi ollut kiinnostava, ja se olisi tuonut asiakasvirtoja muullekin tarjonnalle.
Virtanen toteaa tekstinsä lopuksi, että ”kun Hesarilla ei enää tarvitse väistää horjuvaa vastaantulijaa ja viimeinen thaihieromo on sulkenut ovensa, se (Kallio) ei ole enää entisensä.” Epäilemättä ei olekaan, mutta en tiedä kuka sitä sitten lopulta kaipaa. Yhteisen olohuoneen turvallisuus lisää pöhinää, mutta Hesarin ja Flemarin kulman ratikkapysäkillä horjuvien sekakäyttäjien rappiossa ei ole mitään erityisen romanttista. Minut ainakin näky tekee useimmiten surulliseksi.
Nokkela Kaupunki 
Hyviä huomioita! Vastaava kehitys on ollut käynnissä kautta linjan. Esimerkiksi Tampereella Kyttälässä (Hatanpään valtatien, Koskipuiston, Rongankadun, Rautatienkadun ja Suvantokadun rajaama alue) vuosina 2014-2016 erikoiskaupan toimijoiden määrä on vähentynyt 9 kpl:llä, kun vastaavasti ravintoloiden ja kahviloiden määrä on kasvanut 12:lla ja muiden palveluiden 5 kpl:llä. Samansuuntainen kehitys on alueella ollut nähtävissä myös toimialoittaisella liikevaihdolla mitattuna; palvelut ovat korvanneet erikoiskauppaa. Silmämääräisesti samansuuntaista kehitystä on ollut myös esim. Turun keskustassa. Ei ole ihan sattumaa, että viime vuosina on erityisesti nostettu esiin. ko. kaupunkien vilkas ravintolaelämä.
Voidaan myös sanoa, että kahvila- ja ravintolatarjonnassa tarjonnan monipuolisuudella on osuutensa ihmisten asiointikäyttäytymisen muovaajana. Mikäli alueella on monipuolinen tarjonta, niin asukkaille kehittyy eräänlainen ravintolassakäynnin kulttuuri ja he haluavat yhä enenevissä määrin hakea uusia kokemuksia erityyppisistä ravintoloista. Tämä puolestaan synnyttää potentiaalia uusien kahviloiden ja ravintoloiden perustamiselle, koska ihmiset ovat tottuneet kuluttamaan osan ostovoimastaan näihin palveluihin. Näin syntyy positiivinen kierre, jossa myös tarjonta luo kysyntää.
Suurimmissa kaupungeissa olemme entistä vahvemmin menossa kohti palveluyhteiskuntaa yleisemminkin. Kun maailmalla katsoo liiketiloja katukuvassa, niin valtaosahan näissä sijaitsevista toiminnoista on erilaisia palveluita: kahviloita, ravintoloita, kauneushoitoloita, pesuloita yms. arjen helpottajia. Harvassa kaupungissa on monipuolista erikoistavarakaupan tarjontaa aivan ydinkeskustan kauppakatujen sekä muutamien kaupallisten alueiden ulkopuolella.
Huomioitava seikka on myös se, että kauppakeskuksetkin ovat heränneet tähän asiointikäyttäytymisen muutokseen. Valtaosassa viimeaikaisia kauppakeskushankkeita ja -laajennuksia pääosassa on ollut nimeomaan ravintolatarjonnan sekä erilaisten vapaa-ajanpalveluiden lisääminen. Tässä etulyöntiasema on kuitenkin (ainakin vielä) kaupunkikeskustoilla erityisesti tiiviistä lähiasutuksesta, työpaikkojen lounaskysynnästä, hyvästä julkisen liikenteen saavutettavuudesta sekä ympäröivästä kaupunkikulttuurista ja -ympäristöstä johtuen. Ehkä tämä onkin juuri se kilpailuvaltti, johon kaupunkikeskustojen tulee tarttua.
Eipä tähän juuri ole lisättävää:)
Ensimmäisen Helsinki-kesäni asuin Ensi Linja 2:ssa 1968, työskentelin Viidellä linjalla 70-luvulla ja asuin siellä 80-luvulla ja työskentelin Toisella linjalla yli 20 vuotta ja asuin silloin Siltasaaressa eli tunnen todella perinpohjaisesti Kallion! Siellä on vaihtelevasti pöhinää, mutta taas näyttää suunta alaspäin. Kallion asukas- ja toimintatiheys – vaikka onkin parempi kuin keskimäärin suomalaisissa haja-kaupungeissa – ei kertakaikkisesti ole riittävä, jotta siitä voisi muodostua elävä kaupunginosa metropolin ytimeen. Ikävä kyllä Suomessa ei osata suunnitella eikä rakentaa asukasluvultaan ja toiminnoiltaan riittävän tiivistä kantakaupunkia. Kalliokin liiaksi lähiötyyppinen ollakseen ’pöhisevä’.
En ole viiteen vuoteen onnistunut löytämään Kalliosta enkä kyllä muualtakaan Helsingistä varsinaista ”pöhinää”. Vaikka väkiluku kasvaa, niin elävyys tuntuu vähenevän. Olisiko syynä suomalainen luonne ja liian kova asumisen hinta. Mene ja tiedä.
Tällainen dialogi on aika enemmän sääntö kuin poikkeus, kun gentrifikaatio muuttaa kaupunkikuvaa ja alueen hintatasoa. Konsensukseen gentrifikaation oikeutuksesta ei varmasti ikinä päästä, sillä eri kantojen taustalla vaikuttaa keskustelijoiden ideologinen tausta. Emme siis voi vastata objektiivisesti, onko oikein, että sosiaalisesti heikommat ryhmät joutuvat muuttamaan kauemmas kaupungin palveluista tai pitäisikö kaikkien ryhmien läsnäolo kaupunkikeskustoissa jotenkin turvata? Tai onko kaupunkikehityksen tarkoitus vahvistaa ostovoiman keskittymistä keskustoihin vai tasata kehitystä kaupunginosien välillä? Millä tavalla kaupunkikehitys voi lisätä hyvinvointia ja vähentää kurjuutta? Pohjoismaista vertailukohtaa voi löytää esim. Tukholman Hornstullista, johon muutamia vuosia sitten rakennettiin mm. kauppakeskus. Se nähtiin viimeisenä naulana ”Kniv-Söder”’in arkkuun.
Hieman aiheen vierestä myös ruotsalainen asuntojärjestelmä liittyy aiheeseen, sillä monet näkevät, että keskustassa asuminen kuitenkaan siitä markkinahintaista vuokraa maksamatta on ’medborgarrättighet’… Sitä hyödyntävät nykyään monet hyvätuloiset, jotka eivät halua luopua saavutetuista eduistaan eli halvasta asunnostaan.
Yleisessä gentrifikaatiokeskustelussa jää usein määrittelemättä juuri tuo ”pöhinä”, josta Kostiainen kuitenkin antaa omasta näkökulmastaan konkreettisia, positiivisia esimerkkejä. Gentrifikaation vaikutuksista alueiden palvelutasoon löytyy varmasti paljon tutkimusta. Täytyypä itsekin Eero Salmisen inspiroimana pitää mielessä tulevia selvitysaiheita miettiessä. Helsingin suuret kaupunkikehityshankkeet ja niiden vaikutus alueen elinkeinorakenteeseen tuolla listalla jo ovatkin.
Hannu Taavitsaisen kanssa olen samaa mieltä siitä, että kaupunkien tiivistäminen ja sillä tavalla asukkauden määrän kasvattaminen on usein hyvä tapa lisätä erilaisten (kaupallisten) toimintojen määrää. Milloin Helsingin keskustassa aletaan rakentaa lisäkerroksia vanhempien asuintalojen katoille? Tai ehkä näin jo tehdäänkin? Onneksi vanhat satama- ja teollisuusalueet saadaan vähitellen osaksi keskustaa. Rakennusten katutasoon saadaan toivottavasti myös monimuotoista ja joustavaa liike- ja toimintatilaa.
Samaa mieltä olen Anun ja Hannun kanssa tiiviydestä, lisäksi täytyy ottaa paremmin huomioon toimintojen sekoittuminen (mixed use). Meillähän kauppakeskukset tavallaan korvaavat tiheyden puutetta eli ne synnyttävät riittävän suuria asiakasvirtoja, jotta myös erikoistuneemmat palvelut voisivat menestyä.