Melbournen yliopiston arkkitehtuurin ja kaupunkimuotoilun professori Kim Dovey on julkaissut mielenkiintoisen kirjan nimeltä Urban Design Thinking. Kyse ei ole oppikirjasta, vaan pikemminkin ajattelu- tai lähestymistavan kehittelystä. Urban design tai paremman puutteessa kaupunkimuotoilu ei ole hänelle yksi oppi- tai ammattiala, vaan monialainen käytäntö, jossa kaupunkisuunnittelu, arkkitehtuuri, kiinteistökehitys ja maisemaa-arkkitehtuuri risteävät. Tai lyhyemmin se on muodon antamista (shaping) urbaanille julkiselle tilalle.

Thinking taas viittaa Deleuzen ja Guattarin käsitteeseen assemblage thinking. Menemättä sen syvemmälle ainakin minulle vaikeatajuiseen Deleuzen ja Guattarin filosofiaan totean, että assemblage kokonaisuus, jossa sekä osien että kokonaisuuden identiteetti ja toiminnot kehkeytyvät niiden välisistä virroista, synergioista ja yhdistelmistä. Doveyn mukaan kaupunki on tällainen assemblage, mikä hyvin kuvanneekin kaupunkien kompleksisuutta.

Dovey tarkastalee laajasti kaupunki-ilmiöitä ilman, että pyrkisi muodostamaan mitään selkeää viitekehystä. Kysymys on todellakin ajattelusta ja moniaineksisuuden hyväksymisestä. Yksi kirjan kiinnostavinta antia on kaupunkielämän välttämättömien, mutta ei riittävien, ehtojen pohdiskelu. Näiden edellytyksien kokonaisuus on DMA eli tiheys (density), sekoittuneisuus (mix) ja saavutettavuus (access).

Saavuttavuudessa Dovey keskittyy korttelitasoon ja Jane Jacobsiin nojautuen hän esittää, että yhden korttelin sivun pituus pitäisi olla maksimissaan 100 metriä. Tällöin syntyy riittävästi läpäisevyyttä erityisesti käveltävyyden näkökulmasta ja samalla muodostuu riittävästi käyttäjiä palveluille, joiden on helppo saavuttaa palvelut miellyttävän etäisyyden päästä.

Sekoittuneisuus, mixed use, on viime aikoina noussut meilläkin vahvemmin esiin, vaikka funktionaalinen kaupunkisuunnittelu onkin ollut hallitsevaa pitkään. Dovey tarkastelee sekoittuneisuutta kolmesta näkökulmasta, jotka ovat toiminnallinen, muodollinen ja sosiaalinen sekoittuneisuus. Toiminnallisen sekoittuneisuuden tyypit ovat asuminen, työ ja vierailu, joita voidaan sekoittaa aina yksittäisen rakennuksen tasolta alkaen. Yhtä oikeaa sekoittuneisuuden ei ole olemassa.

Muodollisessa sekoittumisessa kyse on tonttien koosta sekä rakennusten iästä ja tyypistä. Kerroksellisuus on hyväksi, samoin kuin mittakaava, jossa yksittäisiä rakennuksia on helppo korvata. Sosiaalinen sekoittuminen tarkoittaa samaa kuin meikäläinen segregaation esto. Monimuotoisuus on hyvä, gated communityihin Dovey suhtautuu kriittisesti.

Tiheys, tai paremminkin tiivistäminen, on puhuttanut meillä paljon viime vuosina. Tiheydenkin osalta Doveyn tarkastelu on monipuolinen ja hän läpi erilaisia tiheyden muotoja kuten asuntoja/hehtaarilla, tonttitehokkuus, asukastiheys tai työpaikkatiheys pinta-alayksikköä kohti. Samalla hän muistuttaa, että tiheys on moniulotteinen kysymys. Ja lopulta urbaaniin intensiteettiin – kohtaamisten ja kontaktien keskittymiseen – vaikuttavat muutkin tekijät kuin rakennusten ja ihmisten keskittyminen sinänsä.

Joka tapauksessa kaupunkimuotoilun keskeisimmät ja toisiinsa linkittyvät kysymykset ovat miten pääsemme kulkemaan paikasta toiseen, mitkä ovat kiinnostavia paikkoja ja miten paljon tietylle alueelle voidaan keskittää. Kuten todettua, Dovey ei pääsääntöisesti anna suunnitteluohjeita, vaan pikemminkin ohjaa ajattelemaan kaupunkeja eri näkökulmista ja monipuolisesti tunnustaen niiden kompleksisen luonteen sopeutuvina (adaptative) assemblageina. Virkistävää luettavaa kaikille meille kaupunkimuotoilijoille.