Valtaosa suomalaisista haluaa asua omakotitaloissa tai pientaloissa väittävät erilaiset kyselyt ja tutkimukset tuon tuostakin. Professori Matti Kortteisen ja kumppaneiden tutkimuksessa 10 vuoden takaa näin 79 prosenttia halusi asua pientalossa. Muutamaa vuotta myöhemmin professori Anneli Juntto ylsi vain 56 prosenttiin. Kaksi vuotta sitten Taloussanomat, ja useat muut mediat sen perässä, kertoi Turun yliopiston Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen kyselystä, jonka mukaan 18-30 –vuotiaista nuorista 80 halusi asua omakotitalossa ja 55 prosenttia kaupungin läheisellä maaseudulla. Myöhemmin kävi ilmi, että kysymyksen asettelussa olikin annettu tehtäväksi nuorille pohtia nimenomaan maaseudulle sijoittuvaa unelmien tulevaisuutta. Onneksi päätoimittajat ovat hiljattain itse heränneet vaatimaan laadukasta journalismia!
Tämä yleisenä totuutena pidetty väite omakotiasumisen tavoiteltavuudesta joutuu outoon valoon, kun tarkastellaan toteutunutta kehitystä. Viime vuonna käynnistettiin vajaan 6000 pientalon rakentaminen, alhaisin määrä sodan jälkeen, kun normaalina pidetty taso oli pitkään luokkaa 15 000 pientaloaloitusta. Pientaloteollisuus ry onkin aktivoitunut ja Rakennuslehti[1] uutisoi 5.4. sen ja professori Markku Hedmanin tutkimusryhmän hankkeesta, jossa kehitettiin tiiviiseen kaupunkiympäristöön sopivia pientalokonsepteja. Viime vuosien voimakkaan keskuskaupunkivetoisen kaupungistumisen myötä maaseutu-unelmista on puhuttu vähemmän.
Aalto yliopiston yhdyskuntasuunnittelun professori ja filosofi Kimmo Lapintie on pohtinut asumistoivekeskustelua analyyttiseen tyyliinsä hienossa artikkelissaan Intohimon hämärä kohde – mitä asukas haluaa?[2] Lapintien mukaan erilaisten tutkimusten ja kyselyiden tuottama kuva on helposti karkea ja yksioikoinen. Syynä on varsinkin se, että usein taloudelliset resurssit jätetään tarkastelun ulkopuolelle, jolloin tarkastelu liikkuu harkituista asumisvaihtoehdoista kohti epärealistisia asumisunelmia. Samoin ongelmallista on hänen mukaansa asumista kuvaavien käsitteiden irrottaminen yhdyskuntarakenteesta. Siis sijaitseeko unelmien pientalo esimerkiksi Helsingin keskustassa vai maaseudulla.
Lapintie toteaa myös, että ihmiset ovat toisaalta kyselytutkimuksissa varsin tyytyväisiä asuntoonsa ja sen ympäristöön. Valitessaan juuri sen vaihtoehdon he ovat löytäneet sopivan yhdistelmän asunnon, palveluiden, liikenneyhteyksien, alueen statuksen ja hinnan välillä. He siis asuvat itsensä kannalta parhaassa mahdollisessa vaihtoehdossa.
Minusta tässä osutaan asian ytimeen. Eivätkö juuri toteutuneet valinnat kerro siitä mikä on reaalisesti mahdollista tai haluttavaa? Jos ihmiset todella haluaisivat asua omakotitaloissa, niiden hinnat nousisivat ja niitä tuotettaisiin enemmän. Aivan vastaavalla tavalla jos haluttaisiin asua muualla kuin kaupungissa, niin sieltä muutettaisiin pois. Kukaan ei keskitä ihmisiä Helsinkiin tai pakota heitä asumaan kerrostalossa. Kuitenkin asuntojen hinnat nousevat tietyillä alueilla, jolloin tuntuisi järkevältä tuottaa lisää halutuinta juuri kaupunkiympäristöä.
Liiketoiminnan näkökulmasta asiakkaiden tarpeiden ennakointi ja kulutuskäyttäytymisen muutoksen ymmärtäminen ovat tärkeää, mutta siinäkin on syytä päästä kiinni todelliseen asiakasymmärrykseen. Ja läheskään aina asiakas ei edes osaa artikuloida tai kuvata tarpeitaan. Tästä samasta syystä kaupunkisuunnittelu on vaativaa ja monisäikeistä: intohimon kohde on toisinaan hämärä ja aikajänteet kymmeniä vuosia. Lapintie toteaakin hyvin, että asuntojen ja yhdyskuntien suunnittelu on ”pikemminkin ihmisten elämän rinnalla kulkemista, mahdollisuuksien avaamista mitä erilaisimpien elämäntilanteiden varalle”.
[1] http://www.rakennuslehti.fi/2016/04/nain-yhdistyvat-pientalo-ja-kaupunkiasumisen-parhaat-puolet/
Nokkela Kaupunki 
Jeff Speck on koonnut Walkable Cities -kirjaansa aika paljon todistusaineistoa siitä mitä globaalisti ottaen aika iso joukko haluaa: kaupungin palvelut kävelyetäisyydellä. Nekin, joilla rahaa on, mieluummin käyttävät sen elämänlaadun kannalta tärkeämpiin kuin Lamborghiniin. Varmaan Suomessakin vähittäin kasvava joukko? Jos tätä ikuisuusaihetta vielä kerran tutkisi, niin se pitäisi tosiaan tehdä menetelmällä joka oikeasti huomioi taloudelliset rahkeet.