Kulissien takainen vääntö tulevien sote- tai itsehallintoalueiden määrästä on kuumimmillaan. Kysymys oikeasta määrästä on loppumetreillä puhtaasti ideologinen ja liittyy paljolti näkemykseen kuntien tulevasta roolista. Mitä enemmän alueita, sitä vähemmän kuntiin jää niiden päätöksenteossa olevia asioita. Kuntaentusiastit puhuvat uskon vahvistamiseksi ”elinvoimakunnista”, mutta jos toisen asteen koulutus ja kaavoitusvaltakin vähitellen siirtyy itsehallintoalueille, ei elinvoiman kehittämiseen jää paljon työkaluja. Varsinkin jos kuntaverolle säädetään vielä katto.

Kuntien roolia haastetaan myös toisesta suunnasta. Internettalous kehittyy ja kasvaa ja tarjoaa ihmisille yhä enemmän mahdollisuuksia koordinoida heidän keskinäisiä toimiaan tehokkaammin kuin julkinen hallinto. Tai yhtä hyvin tehokkaammin kuin markkinat. Ihmiset siis tunkeutuvat uusien välineiden avulla sekä yritysten että julkishallinnon alueelle. Hotellit ohitetaan Airb’n’b:n kautta, Postin sijaan paketteja kuljettavat tulevaisuudessa ihmiset PiggyBaggyn kaltaisten sovellusten koordinoimana – syystäkin on Postin henkilökunta huolissaan, Uber rynnii taksimarkkinoille kunnes itseajava robottitaksi vie siltä asiakkaat ja niin edespäin. Kaavoitusta on pidetty perinteisesti kuntien ydintehtävä. Urban Helsinki –ryhmä julkaisi reilu vuosi sitten vapaaehtoisvoimin tehdyn vaihtoehtoisen Helsingin yleiskaavan. Osallistavaa ja nopeaa, mutta voidaanko osa kaavoituksesta joukkoistaa, vaikka valtuusto lopulta päättäisikin?

Paljon puhuttua yhteisöllisyyttä voi hyvin syntyä matching–palveluiden avulla, jolloin iltapäivähoitoa kaipaava ekaluokkalainen kohtaa mielekästä tekemistä kaipaavan eläkeläisen. Taloyhtiöiden epämääräisessä käytössä olevat yhteistilat saavat uutta käyttöä sopivina puolijulkisina kerhotiloina. Yksinäisyyden torjuntaan löydetään uusia ratkaisuja, jotka perustuvat ihmisten väliseen sujuvasti koordinoituun yhteistoimintaan.

Pitkän linjan visionääri Jeremy Rifkin väittää tuoreessa kirjassaan The Zero Marginal Cost Society, että käsillä olevassa kolmannessa teollisessa vallankumouksessa palataan ikiaikaiseen hallinnon muotoon eli yhteislaitumiin (commons) markkinoiden ja julkishallinnon sijaan. Rifkin käy huolella läpi Gareth Hardinin commonsit tyrmäävän klassikkoartikkelin osoittaen sen oletukset vääriksi talousnobelisti Ostromin tutkimuksiin nojautuen. Esiin nousevassa ”collaborative commons” mallissa osuuskunnat, yhteiskunnalliset yritykset, paikalliset yhteisöt ja kotitaloudet ovat tuottajia ja loppukäyttäjiä.

Vaikka ei uskottaisikaan Rifkinin visioon yhteislaitumista, erilaisten palveluiden tuottamisen monimuotoistumista tukee myös kasvava vaatimus valinnanvapauden lisäämisestä julkisissa palveluissa. EU:n komissio on jo vaatinut Suomelta selvitystä siitä, miksei terveyspalveluiden valinnan vapautta ole direktiivin mukaisesti pantu toimeen. Varmaankin on vedottu sote-kiireisiin?

Jos tähän asti on voinut arvostella ja kommentoida hotelleja, ravintoloita ja muita palveluita TripAdvisorin kaltaisissa sovelluksissa, kohta sama tulee julkisiin palveluihin kuten kouluihin ja päiväkoteihin. Ennen kynnys ottaa kantaa yksittäisen opettajan tai koulun toimintaan oli korkea, mutta nykyään kyllä kehdataan.

Kuntamaailmassa on lähivuosia odotettavissa melkoista turbulenssia. Vaikka en kannatakaan sote-uudistuksen nykyistä suuntaa, täytyy silti toivoa, että ratkaisut syntyvät nopeasti, jotta päästään painimaan internettalouden haasteiden kanssa.