Kaupunkitutkimuksen grand old man Sir Peter Hall julkaisi tänä vuonna Good Cities, Better Lives –teoksen, jossa hän analysoi esimerkkejä hyvistä eurooppalaisista kaupungeista. Lähimmäksi meitä hän pääsee tarkastellessaan resurssitehokkuuden näkökulmasta Tukholmaa.

Hall on perusteellinen ja analyyttinen niin kuin aina, mutta tällä kertaa erityisen kiinnostavaa on se, kun hän perustelee Saksan taloudellista menestystä kaupunkien kehittämisellä. Meillähän Saksan ansioita ylistetään jatkuvasti ja keskeisenä menestystekijänä mainitaan yleensä keskisuuret perheyritykset (Mittelstand) sekä työkulttuuri.

Hall nostaa esiin kahdeksan keskeistä menestystekijää, jotka liittyvät pääosin kaupunkeihin. Ensimmäisenä on kunnallinen johtajuus, jolla hän viittaa kuntien vahvaan johtajuuteen suurissa kehityshankkeissa kuten vaikkapa Hampurin HafenCityssä. Myös polysentrinen kaupunkirakenne on eduksi, eikä pääkaupunki dominoi niin kuin meillä. Kaupunkivaltioperinteestä johtuen usealla kaupungilla on yliopisto, oopperatalo, alueellisia pankkeja ja muita instituutioita, eikä niiden tarvitse kääntyä pääkaupungin puoleen. Hajautetun pankkijärjestelmän myötä pankit ovat keskittyneet asiakasyritystensä menestykseen, eivät pankkifuusioihin.

Saksan kaupungit ovat kytkeytyneet toisiinsa moottoriteillä ja nopeilla junayhteyksillä, lisäksi kaupungeissa hyödynnetään sisäisesti raideliikennettä, joka yhdistää laadukkaat keskustat esikaupunkeihin. Edistyksellinen liikenne- ja energiainfrastruktuuri on puolestaan tarjonnut yrityksille mahdollisuuden kehittyä ja toimia viennissä.

Osaamispohjaista taloutta on kehitetty aktiivisesti, joskin painopiste on ollut soveltavassa tutkimuksessa. Hallin mukaan teknilliset yliopistot ja tutkimuslaitokset ovat olleet osaamisen siirrossa tehokkaampia kuin brittiläiset science parkit. Saksalainen ”engineering excellence” onkin tuonut yrityksille kansainvälistä kilpailuetua esimerkiksi autoissa ja elektroniikassa.

Vaikka saksalainen kaupunkisuunnittelu sortuikin sodan jälkeen samaan virheeseen kuin monet muutkin maat eli rakentamaan keskustojen ympärille kehäteitä, virheet korjattiin nopeasti. Keskustoja ryhdyttiin uudelleen kehittämään kävelyalueina ja joukkoliikenne toteutettiin ratikoilla ja muilla raideliikenteen muodoilla. Näin keskustat ovat säilyneet kaupan, kulttuurin ja vapaa-ajan palveluiden alueina.

Saksalaiset kaupungit ovat olleet joustavia ja innovatiivisia vastatessaan muuttuviin tarpeisiin. Esimerkkeinä Hall mainitsee Hampurin satama-alueen (HafenCity) alueen uuden käytön, Ruhrin kaivosalueen laajan perinnepuiston, Berliinin ja Leipzigin asuinalueiden laajat uudistukset, Kasselin lähijunat (tram-train) ja tietysti Freiburgin, kestävän kaupungin kansainvälisen kärkiesimerkin. Freiburg on asukasluvultaan Tampereen luokkaa…

Kaupunkien ohella myös Saksan valtio saa kiitosta valtiotason viisaasta ”suunnittelusta”, josta hienona esimerkkinä on Energiewende (Energiakäänne), jonka avulla siirrytään energiantuotannossa laajamittaisesti uusiutuviin lähteisiin. Laajoista operaatioista on kokemusta muutekin, ehkä parhaana esimerkkinä Saksojen yhdistäminen.

Hallin analyysi osoittaa osaltaan, että elinvoima- ja kaupunkipolitiikassa itse kaupungit ovat keskeisiä toimijoita ja että kansallisvaltiot jäävät taka-alalle. Vaikka se ei olekaan enää erityinen uutinen, on virkistävää lukea todellisen huippututkijan kunnollinen empiirinen analyysi aiheesta. Ja ymmärtää Saksan menestystä hieman laajemmasta näkökulmasta. Rohkaiskoon tämä myös suomalaista kehityspolitiikkaa suuntautumaan voimakkaammin kaupunkeihin niiden omia lähtökohtia tukien, ei ylhäältä päättämällä.