Lundin yliopiston talousmaantieteen professori Björn Asheim esitti muutamia vuosia sitten, että yritysten ja alueiden tietämysperustat voidaan jakaa kolmeen erilaiseen päätyyppiin, jotka ovat analyyttinen (science), synteettinen (engineering) ja symbolinen (creativity) tietämysperusta.

Analyyttisessä tietämysperustassa innovaatiot perustuvat uuteen tieteelliseen tietoon, joka syntyy yritysten ja tutkimuslaitosten yhteistyössä. Tieto on luonteeltaan kodifioitua (patentit, julkaisut) ja yritykset toimivat esimerkiksi bioteknologiassa ja lääketeollisuudessa. Synteettiset tietämysperustan innovaatiot nousevat puolestaan sovelletun, ongelmaperusteisen tiedon pohjalta vuorovaikutuksessa asiakkaiden kanssa. Tiedon luonne on usein hiljainen ja yritykset toimivat vaikkapa autoteollisuudessa, koneteollisuudessa ja rakentamisessa. Symbolisessa tietämysperustassa innovaatioita tuotetaan yhdistelemällä uudella tavalla olemassa olevaa tietoa, haastamalla perinteisiä konventioita ja oppimalla esimerkiksi katumuodista. Tyypillisiä aloja ovat elokuvateollisuus ja mainonta, ehkä myös peliteollisuus.

Vastaako suomalainen elinkeino- ja innovaatiopolitiikka erilaisten tietämysperusteiden haasteisiin? Voi perustellusti väittää, että meikäläinen ajattelu ja tarjotut palvelut ovat pääsääntöisesti olettaneet, että kaikki merkittävät innovaatiot syntyvät tutkimuksen ja yritysten T&K-osastojen työn tuloksena. Kehitystyön jälkeen siirretään tulokset tuotantoon ja viedään markkinoille. Olemme tarmokkaasti seuranneet T&K –menojen suhdetta bruttokansantuotteeseen tai alueilla bruttoarvonlisäykseen. Esimerkiksi rakennusalaa moititaan jatkuvasti siitä, että sen muodolliset T&K-menot ovat pienet suhteessa liikevaihtoon, vaikka synteettisen tietämysperustan innovaatiot syntyvät usein erilaisella logiikalla.

Viime vuosina Tekes on aivan oikein ryhtynyt puhumaan palveluista ja Sitra on yhteiskunnallisissa hankkeissaan etsinyt kokonaan uudenlaista kokeilevaa otetta. Yritysrahoituksen ongelmana on kuitenkin se, että palvelun käyttäjällä ei ole juurikaan vaihtoehtoja, eikä tervettä kilpailua rahoittajien välillä onnistumisista. Yhden luukun periaate voi olla hyvä palvelun tarjoajalle, mutta käyttäjä voisi haluta useamman vaihtoehtoisen luukun. Samaahan vaaditaan nyt esimerkiksi terveyspalveluilta.

Yhdysvaltalainen innovaatiotoiminnan malli on perustunut voimakkaammin yksityiselle pääomasijoittamiselle, missä oleellista ei ole niinkään tai teknologia tietämysperusta itsessään, vaan pikemminkin mahdollisuus kasvaa nopeasti ja saavuttaa merkittävä markkinaosuus. Meillä sekä julkinen että yksityinen pääomasijoitustoiminta on ollut pienemmässä roolissa ja vähäisetkin toimijat keskityttävät kasvuvaiheen rahoitukseen, sen sijaan alkuvaiheessa ei toimijoita ruuhkaksi asti ole. Pääomasijoittamisen vahvuus on kuitenkin omistuksen kautta syntyvä selkeä intressi yritykseen, ja vielä parempi mikäli kyseessä on toimijan oma raha. Kuten Keskustan Juha Sipilä hyvin tietää.

Entä kaupungit? Kaupunkien kannalta oleellista on ymmärtää eri tietämysperusteiden suhde työvoimaan. Asheim väittää, että analyyttisen ja symbolisen tietämysperustan yritykset seuraavat osaajia eli hakeutuvat sinne missä on osaavaa työvoimaa. Tällöin täytyy kehittää vetovoimaisia asuin- ja elinympäristöjä, panostaa monipuoliseen palvelutarjontaan ja keskustojen kehittämiseen. Laadukkaat yliopistot kiinnostavat sekä ihmisiä että analyyttisen tietämysperustan yrityksiä. Synteettisen tietämysperustan tapauksessa taas ihmiset seuraavat työpaikkoja. Kaupunkien täytyy panostaa ”business ilmastoon”, mikä voi tarkoittaa vaikkapa paikallisen innovaatiojärjestelmän kehittämistä tai yritysten ja ammatillisten oppilaitosten koulutusyhteistyötä.

Kaupungit ovat toteuttaneet elinkeinopolitiikkaansa viimeisten parinkymmenen vuoden aikana erilaisten välittäjäorganisaatioiden avulla. Nyt tämänkin kenttä on muutoksessa. Helsingissä Culminatumia ollaan ajamassa alas, Jyväskylä Innovationissa se on tehty jo. Oulussa eri toiminnat on koottu Business Ouluun, joka kokeilee paikallisessa pääomasijoittamisessa kiinnostavaa ns. epäsymmetristä mallia jossa yksityiset sijoittajat saavat tuottoihin ”etuotto-oikeuden”. Analyyttisen tietämysperustan yritysten palvelu vaatii pitkälle vietyä kansainvälistä erikoisosaamista, jota yleisten elinkeinoyhtiöiden on vaikea hallita, joten tamperelaisen Finn-Medin kaltaisia niche-toimijoita tarvitaan. Symbolisen tietämysperustan toimijoita voi saattaa kasvuun luomalla uudella tavalla työympäristön, asumisen ja palvelut yhdistäviä kokonaisuuksia, tätä mietitään Tampereen Mediapoliksessa. Toisenlainen lähestymistapa edistää luovan alan yritysten toimintaa on Loft Helsinki –konsepti, jossa julkiset ”hukkatilat” –otetaan käyttöön. (https://nokkelakaupunki.fi/2013/06/06/kaupunkien-vajaakaytossa-olevat-tilat-alkavien-yritysten-kayttoon/)

Yhtä kaikki. Tietämysperustat ja tarpeet pikemminkin erilaistuvat entisestään ja tämä pakottaa pohtimaan elinkeinopolitiikkaa uudelleen niin kansallisella kuin paikallisella tasolla. Kansainvälinen kilpailu investoinneista vain kovenee, mikä vaatii entisestä terävämpää otetta ja keskittymistä muutamiin oleellisiin teemoihin.