Helsingin Sanomat raportoi muutama viikko Norjasta ja erilaisista tukimuodoista, joiden avulla siellä pyritään pitämään syrjäisemmät alueet asuttuina. Meillä viitataan toisinaan Norjaan malliin, kun keskustellaan meidän maaseutumaisista tai väestöä menettävistä alueista. Jäin pohtimaan aihetta ja erityisesti suomalaista toisen maailmansodan jälkeistä aluepolitiikkaa ja sen onnistumista varsinkin suhteessa Ruotsiin, joka kaupungistui paljon aikaisemmin kuin Suomi ja on paljon vauraampi maa.

Maailmanpankin mukaan kaupungistumisaste on Ruotsissa89 prosenttia, ja Norjassa 84 prosenttia ja Suomessa selvästi vähemmän:75 prosenttia. Kansallisissa mittaustavoissa saattaa toki olla erovaisuuksia.. Joka tapauksessa syrjäisten alueiden osuus on Norjassa suhteellisen pieni ja toisaalta Norja on poikkeuksellisen rikas maa, jolla on varaa siihen.

Valtionyhtiöt vahvistivat hajautunutta rakennetta

Mutta katsotaanpa Suomen aluepolitiikan pitkää linjaa. Sotien jälkeinen Suomi oli vielä hyvin maatalousvalainen ja maassa oli vain joitakin merkittäviä teollisia keskittymiä kuten Tampere. Maatalousvaltaisuutta kasvattivat omalla tavallaan rintamiehille luvatut maa-alueet ja myös siirtoväestölle luovutetut maa-alueet. Johtoajatuksena oli pitää maa asuttuna, osittain puolustuspoliittisista syistä. Toisaalta sodanjälkeisessä, hyvin agraarivaltaisessa Suomessa varmin toimeentulon lähde oli useille juuri maatilkku, jonne saattoi perustaa pientilan.  

Elinkeinorakenteen muutos kuitenkin korosti teollisuuden roolia ja toisaalta monien pientilojen haasteena oli tarjota riittävä elintaso suurten ikäluokkien suurille perheille. Metsätalouden koneellistuessa lisäansioiden mahdollisuudet vähenivät, ja 1950-loppupuolella valtion järjestikin hätäaputöitä esimerkiksi tienrakennuksen parissa.

1950- ja 1960-luvun taitteessa viimeistään havaittiin, että teollisilla alueilla ja paikkakunnilla kansalaisten elintaso kehittyi paremmin kuin maa- ja metsätalousvaltaisilla alueilla. Johtopäätös ei kuitenkaan ollut se, että kansalaiset muuttaisivat kaupunkeihin ja muihin teollisuuskeskuksiin, vaan johtopäätös oli, että Itä- ja Pohjois-Suomea on ryhdyttävä teollistamaan. Siihen tarkoitukseen valjastettiin valtionyhtiöt kuten Enso-Guzeit, Veitsiluoto Oy, Rautaruukki Oy ja Kemijärvi Oy. Kotimaan teollisuuden ohella työikäistä väestöä siirtyi ruotsalaisen teollisuuden palvelukseen.

1970-luvulla tuki laveni pk-sektorille ja koulutukseen

Ennen pitkää todettiin, että suurteollisuuden rinnalle tarvitaan myös pientä- ja keskisuurta teollisuutta ja vuonna 1971 perustettiinkin Kehitysaluerahasto Oy rahoittamaan ”kehitysalueiden yritystoimintaa ja tukemaan aluepolitiikan tavoitteita”.

Maatalouden tulonmuodostuksen ongelmia ryhdyttiin puolestaan ratkaisemaan maataloustulopolitiikan avulla, jonka ajatus oli turvata viljelijöiden tulokehitys suhteessa palkansaajiin. EU-jäsenyyden myötä mallista jouduttiin luopumaan.

Aktiivisen elinkeino- ja teollisuuspolitiikan ohella myös korkeakoulutusta vietiin maakuntiin, kun perustettiin esimerkiksi Oulun, Kuopion, Joensuun ja Lapin yliopistot. Myöhemmin 1990-luvulla ammattikorkeakouluverkosto laajeni vastaavasti koko maahan ja nyt meillä onkin lähes 40 yliopistoa ja ammattikorkeakoulua sekä lukuisa määrä erilaisia filiaaleja.

Kaikilla näillä aluepoliittisilla toimilla, jotka muistuttavat joiltakin osin Norjan nykyisiä käytäntöjä, onnistuttiin jarruttamaan kaupungistumisesta ja pitämään tavoitteiden mukaisesti valtakunta karkeasti ottaen asuttuna.

Lopulta nopean teollistumisen vaihe oli Suomessa oikeastaan vain muutamien vuosikymmenten mittainen jakso ja jo 1970-luvulla teolliset työpaikat alkoivat siirtyä edullisemman tuotannon maihin alkaen tekstiiliteollisuudesta. Kuitenkin vielä 1970-luvun alussa perustettiin työvoimaministeriöön sijainninohjaustoimisto, jonka tehtävänä oli tarjota sijaintipaikkaa etsivälle yritykselle 2-3 vaihtoehtoa sopivista paikoista väestö- ja työpaikkakadon vaivaamilta alueilta.

Osaamispohjaisuuteen herättiin 80-luvulla

Vähitellen elinkeinopolitiikka sai uusia sävyjä ja osaamispohjainen talous otti ensimmäisiä näkyviä kehitysaskeleitaan. Yksi ilmentymä uusista tuulista oli Teknologian kehittämiskeskuksen (TEKES) perustaminen vuonna 1983 teknologista tutkimusta ja yritysten teknologian kehittämistä varten – ilman mitään aluepoliittisia painotuksia tai tavoitteita. Monet yliopistokaupungit ryhtyivät perustamaan teknologiakeskuksia ja ylipäätään erilaiset innovaatiopolitiikat olivat uusi kehityssuunta. Lopullisesti kaikki muuttui EU-jäsenyyden myötä.

Kaupungit kasvoivat varsinkin 1990-luvun laman jälkeen voimakkaasti, ja kasvavat edelleen. Kaikki aluekehitys oli siis valtaosin kehitysalueiden tai taantuvien alueiden kehitystä, kaupungeista ei niinkään puhuttu, eikä varsinkaan kaupunkipolitiikasta, joka mainitaankin ensimmäisen kerran vasta Lipposen II:n ohjelmassa.

Varsinaista kaupunkipolitiikkaa meillä ei ole vieläkään, mutta suurten kaupunkien ja valtion väliset MAL-sopimukset ovat olleet tärkeä työkalu. Toinen esimerkki on 1990-luvun puolivälissä käynnistyneet osaamiskeskusohjelmat, joiden avulla pyrittiin vahvistamaan valittujen alojen kasvua reilun 10 vuoden, toki minimaalisella rahoituksella.

Ruotsi hyväksyi kaupungistumisen – Suomessa kiinteistöjen arvot romahtaneet monin paikoin

Jos Suomessa pyrittiin pitämään maa asuttuna teollistamalla ja tukemalla eri tavoin alun perin maatalousvaltaisia alueita, Ruotsissa valittiin toinen tie. Ruotsissa kaupungistuminen hyväksyttiin varhain ja politiikka oli luonteeltaan kasvupolitiikkaa. Suuret kaupungit kasvoivat ja esimerkiksi Tukholman ympäristöön rakennettiin esikaupunkeja, joita jo1950-luvulla ryhdyttiin kytkemään Tukholmaan raideyhteyksien. Korkeakouluverkosto oli Ruotsissa keskittyneempi. Kaupungistuminen tapahtui nopeammin ja talouden tuottavuuskehitys on ollut parempaa kuin Suomessa.

Voi aiheellisesti kysyä missä tilanteessa olisimme, jos olisimme kaupungistumisen jarruttamisen sijaan valinneet kasvupolitiikan tien ja antaneet luovan tuhon tapahtua? Olisiko taloutemme paremmassa kunnossa?

Aktiivisen aluepolitiikan aika 1950-1990 rakennettiin tehtaiden ja teollisuuden ohella valtava määrä palveluita (koulut, päiväkodit, sairaalat, virastot) ja asuntoja, ihmisten koteja, joista huomattava osa on jäänyt ja on jäämässä tyhjilleen. Asuntolainat on maksettu kovalla työllä ja nyt perikunnille on jäämässä käteen lähinnä sähkölaskut ja väestöään menettäville kunnille tyhjät kiinteistöt. Vanhenevien ihmisten on mahdotonta muuttaa pois omakotialoistaan, koska monissa paikoille niille ei ole mitään markkinoita. Inhimillinen hinta on kova. Lisäksi ikäluokkien pienentyessä ja syntyvyyden ollessa alhaalla edessä tuskallinen keskustelu korkeakouluverkoston laajuudesta ja oppilaitosten sijainneista.

Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä Suomessa oli joukoittain maaseudun ”tilatonta” väkeä, joten työvoimaa riitti aluepoliittisin kriteerein perustettuihin tehtaisiin. Nyt monilla paikkakunnilla mietitään voiko siellä pitää nykyisillä oppilasmäärillä edes yläastetta, keskiasteen koulutuksesta ei voi edes haaveilla.

Oliko aluepolitiikka turhaa ja kurjistaako se meidät nyt? Mutta mikä avuksi? Norjalla on varaa artesaanihenkisesti pitää hiljaiset alueet hengissä, vaikka itse yhdyskuntarakenne onkin hyvin keskittynyt. Meillä siihen ei ole varaa, eikä 1900-luvun jälkipuoliskon suuri aluepolitiikka lopulta johtanut kestäviin tuloksiin.

Työvoiman liikkuvuuden edistämiseksi on ehdotettu vaikkapa asuntojen purkukorvauksia, varainsiirtoveron poistoa tai erilaisia muuttoavustuksia. Alueiden tueksi on puolestaan esitetty vaikkapa erityistalousalueita, viimeksi ilman menestystä Itä-Suomeen. Äkillistä kriisitukea on annettu alueille esimerkiksi suurten työpaikkamenetysten yhteydessä. Kuntia toki tuetaan valtionosuuksien kautta nytkin.

Toisaalta kasvavillakin alueilla on haasteensa, esimerkiksi riittävä kohtuuhintainen asuntotuotanto tai investointipaineet palveluihin. Johdonmukaista kaupunkipolitiikkaakin siis kaivataan. Ja itse asiassa se lienee yksi työkalu kansantalouden vahvistamisessa.

Mutta iso kysymys on, oliko sotien jälkeisen Suomen vahva aluepolitiikka ja kaupungistumiseen liittyvä valtiovallan nelitassujarrutus aivan turhaa ja aiheuttaako se loppulaskun, jota me kaikki maksamme vielä pitkään? Useiden kuntien talous on kriisissä ja tavallisten ihmisen perinnöt ovat sulaneet olemattomiksi. Olemmeko ne lopulta kaikki köyhempiä, koska Suomen ei annettu kaupungistua luonnollisessa tahdissa?