Pitkän linjan yhteiskunnalliset vaikuttajat ja keskustelijat Pekka Sauri ja Juha Kuisma ovat julkaisseet mielenkiintoisen kirjan Kunnallisalan Kehittämissäätiön Polemia -sarjassa. Kirjan otsikko – Etätyö ja monipaikkaisuus Suomessa – kertoo mihin keskitytään. Näkökulma on itse etätyön sijaan kuitenkin kaupunki- ja aluepoliittinen. Tekninen toteutus on hieman poikkeava sikäli, että osa tekstistä on yhteistä, osassa tekijät ovat kirjoittaneet toisilleen kirjeitä, joiden myötä tulevat esiin poikkeavat näkökulmat.

Herrat käsittelevät asioita monipuolisesti, mutta nostan blogissani esiin vain joitakin keskeisiä teemoja ja tuon niihin hieman omakohtaistakin näkökulmaa. Yksi Kuisman pääehdotuksista on koko valtakunnan kattavan valokuituverkon rakentaminen. Nyt todella nopeita yhteyksiä ei syrjäseuduilla ole olemassa, eikä hieman vähemmän syrjäisilläkään. Perheeni vapaa-ajan asunnolla Tammelan Susikkaalla paras saatavilla oleva yhteys on langaton 100 megan yhteys, ja maantieteellisesti ollaan Etelä-Suomen kasvukolmion keskipisteessä. On koko lailla varmaa, että pelkästään markkinaehtoisesti tällaista verkkoa ei rakennu, vaan yhteiskunnan tukea tarvitaan. Kuisma puhuukin eettisestä näkökulmasta ja toteaa, että aikoinaan sähkökin vietiin joka paikkaan. Tähän on helppo yhtyä ja voi ajatella, että varmat ja nopeat yhteydet antavat jokaiselle kunnalle mahdollisuuden kilpailla asukkaista ja etätyöläisistä.

Kunnan verotulojen näkökulmasta oleellista on veronmaksajan kotikunta. Juha Kuisma nostaa esiin vanhan idean kaksoiskuntalaisuudesta. Perusteluissa uusi elementti on vertaus yritysveroon. Yrityksethän maksavat yhteisöveroa kuntiin työpaikkamäärien mukaisessa suhteessa. Kirjan teemaan liittyen tätäkin tosin voi hyvin kyseenalaistaa etätyön kasvaessa. Joka tapauksessa siis ehdotus on, että verovelvollinen ilmoittaisi verotuksessaan kuinka paljon veroistaan hän katsoisi oikeaksi maksaa mökkikuntaansa. Hieman yllättäen Kuisma ei kuitenkaan antaisi osaveronmaksajalle äänioikeutta. Itse ajattelen, että veronmaksuun pitäisi kytkeytyä mahdollisuus äänioikeuden käyttöön, äänenpaino voi sitten olla suhteessa verojen jako-osuuteen, siis vaikka 1/3 ääni.

Pekka Sauri ei tästä innostu, vaan toteaa, että nykyistä valtionosuusjärjestelmiin voidaan aivan hyvin täydentää ottamaan huomioon nämä mökkiläisten aiheuttamat kustannukset. Ja esimerkiksi terveydenhuollon ne ottavatkin eli laskuttavat hoidon vapaa-ajan asukkaan kotikunnalta. Hän myös huomauttaa, vakituisella paikkakunnalla on ansaittu tuloja, joita käytetään osa-aikaisella paikkakunnalla tuotteiden ja palveluiden hankintaan.

Jonkin tilaston mukaan mökeillä ollaan keskimäärin 80 päivää vuodessa. Päädyimme rouva puolison kanssa saman tyyppiseen lukuun ja arvioimme jättävämme Forssan talousalueelle noin 5000 e vuodessa. Veroja ajatellen kiinnostava kysymys on, minkä kunnan palveluita käytämme. Sähkö- ja jätehuolto on markkinaehtoisesti hoidettu, matkat sujuvat valtion teitä pitkin, koulujen ja päiväkotien käyttäjiä ei ole. Lähinnä tulevat mieleen Forssan kaupungin kadut ja Forssassa sijaitseva kuntayhtymän terveyskeskus, jossa on 4 vuoden hoidatettu kaksi kertaa mökillä puuhailleessa sattunutta pientä haaveria. Molemmat kerrat osuivat viikonloppuun, jolloin yksityiset terveyspalveluiden tarjoajat olivat kiinni. Näitä yksityisiä terveyspalveluita olemme myös käyttäneet useamman kerran. Pitäisikö verot maksaakin Tammelan kunnan sijasta Forssan kaupungille? Tammelan kunta taas on sikäli saamapuolella, että me kaupungissa asuvat mökkiläiset olemme ryhtyneet kunnostamaan soiden ojituksen heikentämän järven tilaa massiivisilla talkoilla. Kaksoiskuntanlaisuus ei ole aivan yksinkertainen asia ja edellyttäisi samalla koko valtionosuusjärjestelmän uudistamisen.

Monipaikkaisuustohinan keskellä Pekka Sauri jaksaa muistuttaa, että meillä on huomattava määrä ammattiryhmiä, joiden työ on edelleen lähityötä kuten sosiaali- ja terveystoimen ammattilaiset, koulutuksen ja varhaiskasvatuksen ammattilaiset, rakentajat ja huoltotyöntekijät. Lisäksi monipaikkaisuutta on vaikea toteuttaa päiväkoti- ja kouluikäisten lasten kanssa. Sauri myös muistuttaa vaaroista, joihin etätyön ja monipaikkaisen työn mahdollisuuksien epätasainen jakautuminen eri ammattiryhmien kesken voi aiheuttaa. Viisas yhteiskunta kiinnittää niihinkin huomiota, etukäteen.

Kaiken kaikkiaan kirja tarjoaa aiheeseen monipuolista pohdiskelua ja erikseen on mainittava Juha Kuisman tiivis johdatus Frank Lloyd Wrightin ajatteluun yltiöhajautetusta yhteiskunnasta. Erityisesti näinä kiivaiden vastakkainasettelujen ja somekohujen aikoina on viehättävää lukea erilaisten näkökulmien perusteltua ja sivistynyttä esittelyä ja keskustelukumppanin arvostusta. Joskaan kirjoittajat tuntien se ei yllätä. Suosittelen lämpimästi.