Päivän aviisissa (HS 10.1.) päätoimittaja Antero Mukka pohdiskeli monipuolisesti koronan jälkeistä asumista ja työntekoa. Toisessa jutussa JLL:n toimitusjohtaja Tero Lehtonen ja CBRE:n tutkimusjohtaja Jussi Niemistö ennakoivat kiinteistösijoitusten suuntautumista ja nostivat esiin edelleenkin asumisen kansainvälisiä sijoittajia kiinnostavana kohteena. Pandemian myötä etätyö on kasvanut osin pakon sanelemana, ja jokin on epäilemättä muuttunut pysyvästi niin työn teon tapojen kuin vaikkapa toimistojen olosuhteiden ja lay-outien osalta. Kuten Mukan mainitsema sotamies Svejk odotti paluuta kantakuppilaan, moni etätyön puuduttama kaltaiseni valkokaulusduunari odottaa paluuta toimistolle inspiroitumaan kollegoiden ja yhteistyökumppaneiden pariin.

Työn ja asumisen muutokseen keskustelussa on tärkeä tehdä ero kahden käsitteen – etätyön ja monipaikkaisuuden – välillä. Etätyö viittaa työhön, joka tehdään tyypillisesti teknologia-avusteisesti muualla kuin työpaikalla, vaikka kotitoimistolla. Monipaikkaisuus taas tarkoittaa sitä, että ihmiset oleskelevat useammassa eri paikassa ja tekevät työtä kulloisestakin oleskelupaikastaan käsin. Monipaikkaisuuteen voidaan sisällyttää myös vaikkapa perinteiset reissutyöntekijät, mutta sehän ei ilmiönä ole uusi ja rajaankin sen tarkastelun ulkopuolelle.

Mitä tulee kotimaisen kuntien välisen muuttoliikkeen suuntaan koronan vaikutuksista ei ole vielä riittävästi tietoa, mutta esimerkiksi Tampereen muuttovoitto on ollut poikkeuksellisen suurta. Toisaalta eräät suurten kaupunkien kehyskunnat ovat menestyneet myös hyvin.

Mutta tarkastellaanpa ensin monipaikkaisuutta ja työssäkäyntiä. Huomattava määrä työssäkäyvistä ei voi tehdä työtään monipaikkaisesti. Siis vaikkapa poliisit, palomiehet, luokanopettajat, päiväkotien henkilöstö, kaupan myyjät, baristat, hoivakotien henkilöstö, teollisuuden ja rakentamisen tuotannossa työskentelevät ja lakaisukoneen kuljettajat vain joitakin mainitakseni. Asiantuntijatehtävissä toimivista monet voisivat periaatteessa työskennellä monipaikkaisesti, mutta rajoitteita asettavat esimerkiksi lasten päivähoito, koulu tai harrastukset tai puolison työ. Monella tietotyöläisellä etätyön tekemistä rajaa myös asiakassuhteiden hoito, esimerkiksi myynti- tai asiakastyötä tekevät ei voi välttämättä päättää tapaavansa asiakkaita vain etäyhteyksin, jos ostaja preferoi kasvokkaisia kohtaamisia.

Sen sijaan, kuten on havaittu, etätyö on paljon useamman ulottuvilla. Viime aikoina sitä on tehty erityisesti kotoa käsin, mikä on osaltaan lisännyt asuntomarkkinoiden aktiviteettia, kun on etsitty paremmin työskentelyyn sopivia asumisratkaisuja. En usko näin totaaliseen etätyöhön rokotteen jälkeisenä aikana. Pikemminkin tulevaisuus voisi olla sellaista, jota Accenturen henkilöstöjohtaja Marja Hyvärilä kuvasi isännöimässäni Vartin kaupunki -podcastissa termillä huokoinen. Hän tarkoitti, että ei ole yhtä toimintatapaa, vaan tilanteen mukaan työskennellään toimistolla, kotona, asiakkaalla tai kahvilassa.

Huokoinen työ muuttaa myös toimistoja. Innostavia ja houkuttelevia ryhmätyötiloja tarvitaan. Toisaalta digitaalisuuden ja läsnäolon yhdistäminen vaatii aikaisempaa enemmän huomiota. Käytännön kokemus osoittaa, että vaikeimmin hallittavia ovat kokoukset, joissa on osa etänä, osa kokoushuoneessa. Kaikille ei ole mahdollisuutta järjestää kotiin hyviä työskentelyolosuhteita, jolloin kiinnostavaksi voi tulla kävelymatkan etäisyydellä kotoa oleva etätyötoimisto tai co-working -tila. Yrityksen kannalta toimitilakokonaisuus voi muodostua pääkonttorista (club) ja useammasta etätyötilasta (hub). Yhdyskuntarakenteen näkökulmasta pitäisi tavoitella riittävää tiiviyttä myös hubien läheisyydessä, jolloin myös erilaiset lähipalvelut saataisiin toimimaan kävelytäisyydellä kotoa, siis esimerkiksi lounasruokailu, ruokakauppa, suutari, parturi-kampaamo tai pesula. Monet asiat on kätevää hoitaa työmatkalla. Kaupunkien alakeskusten kehittämiseen sopiikin hyvin 15 minuutin kaupungin periaate.

Nykyinen pakotettu etätyö johtaa monenlaisiin haasteisiin, Tekijän kannalta työpaikan sosiaaliset verkostot ohenevat, vertaistukea on vaikeampi saada, päivistä tulee helposti raskaita ja liikkuminen jää minimaaliseksi ja osalle yksinäisyys ylipäätään on raskasta. Työnantajan kannalta huolena on riittävä työkyvyn tuki, prosessien ja palveluiden laadun ylläpitäminen, innovointi, rekrytointi tai uusien asiakassuhteiden luominen.

Pakkoetäilyn jälkeen on itse kunkin yrityksen ja tietotyöläisen tehtävä tilinpäätös. Lisääntynyt joustavuus parantaa varmasti monen arkea monella tavalla: työn ja yksityisen elämän balanssi paranee, jos ihminen voi joustavammin valita missä, milloin ja miten hän tekee töitä. Yrityksille toimivat ja joustavat työn tekemisen tavat voivat olla merkittävä rekrytointivaltti kilpailtaessa parhaista osaajista. Kaupunkien haaste on kehittää aluekeskuksista (hubs) kokonaisuuksia, jotka palvelevat 1-2 päivää viikossa kotoa etätyötä tekeviä. Aivan maaseutumaisille seuduille ennustan tässä pelissä lopulta jäävän isossa kuvassa luun käteen – oikeasti monipaikkaiseen työhön  perheen, elämäntilanteen ja työn luonteen näkökulmasta kykeneviä sekä haluavia on kourallinen. Aitoja muuttajia (=veronmaksajia) on vähän, mutta kaikki lisääntynyt elinvoima tukee maaseutua ja siitä kannattaa iloita.