Ympäristöministeriön asettama työryhmä jätti perjantaina 18.12. ministeri Krista Mikkoselle ehdotuksensa asuntopoliittiseksi kehitysohjelmaksi. Jokainen hallitushan näitä teettää, itsekin olin mukana Jan Vapaavuoren ollessa asuntoministeri. Käsillä oleva ohjelma tähtää aina vuoteen 2028 asti. Työryhmän puheenjohtaja toimi ex-kansliapäällikkö Hannele Pokka, joka ehti jo esittelemään omia ja työryhmän raportista poikkeavia näkemyksiään julkaisupäivän Hesarin mielipideosastolla. Osa hänen ehdotuksistaan olivatkin niin erikoisia, kuten ARA-omistusasuntotuotannon aloittaminen, etten yhtään ihmettele, että työryhmän paperissa niitä ei ole.

Esimerkiksi professori Mari Vaattovaara piti työryhmän tuloksia vaatimattomina ja apulaisprofessori Tuukka Saarimaa nosti Suomen Kuvalehdessä (18.12.) esiin muutamia keskeisiä koko aihepiiriin liittyviä haasteita, erityisesti kuntien käsissä olevan riittävän kaavoituksen. Itsekin sanoisin, että merkittäviä uusia avauksia raportti ei sisällä lukuun ottamatta varainsiirtoveron asteittaista alentamista. Suurin syy yllätyksettömään lopputulokseen löytyy raportin tiiviistä, mutta erittäin informatiivisesta tilannekuvasta. Muutama suora lainaus:

”Kansainvälisessä vertailussa suomalaisten asumismenojen osuus käytettävistä tuloista on alle EU:n keskiarvon ja kohtuuttomista asumismenoista kärsivien kotitalouksien osuus kaikissa ja vähävaraisissa kotitalouksissa on Euroopan alhaisimpia.”

”Suomalaisten keskimääräinen asuinpinta-ala on kuitenkin jatkanut hidasta kasvuaan.”

”Verrattuna muihin Euroopan maihin Suomessa ahtaasti ja heikoissa asuinoloissa asuvien määrä on tästä huolimatta edelleen suhteellisen alhaisella tasolla.”

”Teknisesti Suomen asuntokanta on korkeatasoista ja Suomessa asuntojen sisäilman laatu on hyvä verrattuna muihin Euroopan maihin.”

Ottaen huomioon meillä käytävän julkisen keskustelun, yllä mainittujen muutamien raportin huomioiden valossa keskustelu näyttäytyy turhankin kriittiseltä. Itse asiassa tilanne näyttäisikin olevan melko hyvä, minkä satunnainen matkailijakin helposti havaitsee liikkuessaan ulkomailla, ja siksi tietysti erilaisten radikaalien kehittämistoimenpiteiden esittäminenkään ei ole niin helppoa. Ongelmat eivät siis ole yleisiä, vaan pikemminkin erityisiä ja paikallisia kuten kaavoittaako jokin kaupunki riittävästi tai jos kaavoittaakin, saadaanko tontteja luovutettua. Yleisenä teemana läpi raportin puhutaan kohtuuhintaisuudesta, mutta missään kohdin ei määritellä mitä se tarkoittaa. Poliittisesti se on tietysti näppärä termi, kun sitä voi venyttää moneen suuntaan ja esittää siihen liittyvää vaatimuksia.

Asumisen tuet käydään tarkasti läpi ja nostetaan esiin aiheellisesti huoli segregaatiosta samalla myös aivan oikein todeten, että se ei ole vain asuntopoliittinen kysymys. Tuetun tuotannon perusongelmahan on tunnettu eli että hyvillä tai arvostetuilla alueilla segregaatiota voidaan estää ARA-tuotannon avulla, jos kohta koulutettu ja hyvin tienaava pariskunta saattaa nauttia edusta kymmeniä vuosia, koska tulorajojen tarkistuksiin ei haluttu mennä. Jakomäkeen taas pitäisi saada muuta tuotantoa ARA:n rinnalla, jos haluttaisiin vaikuttaa segregaatioon. Vapaarahoitteiselle tuotannolle Jakomäki taas alueena ei ole kovin houkutteleva.

Tuetun tuotannon osalta työryhmä haluaa jatkaa suuriin piirtein nykyisellä linjalla toivoen kuitenkin, että ARA-tontit annettaisiin suoraa ARA-toimijoille. En aivan ymmärtänyt mitä tällä haetaan, mutta joka tapauksessa monella rakentajalla saattaa taseessaan olla hyvinkin tuettuun tuotantoon sopivia tontteja, toki halunnevat ne itse urakoida. Neuvottelu-urakoita kannattaisikin vauhdittaa.

Kuten raportissa todetaan, arvokkailla alueilla tontinluovutus tuettuun tuotantoon tarkoittaa kunnalle myynti- tai vuokratulojen menetystä. Valmistelussa oleva sote-uudistus tulee tarkoittamaan kunnille merkittävää verotulojen menetystä. Lisäksi hyvinvointialueiden verotusta selvittäneen työryhmän työstä tihkuneiden tietojen perusteella alueiden verotulot vaihtelevat merkittävästi, mikä johtanee jonkinlaiseen tulontasaukseen. Uudessa tilanteessa kasvukeskusten halukkuus luopua maanvuokratuloista tuetun tuotannon hyväksi voi olla kyseenalaista. Tämä tarkoittaa sitä, että tuettu tuotanto suuntaututee edullisemmille alueille, mikä taas on segregaation eston kannalta ongelma. Tässä mielessä asumistuki onkin huomattavasti toimivampi instrumentti, kun siinä ei tueta asuntoa vaan asukasta.

Jos ajatellaan asuntojen hintojen ilmentävän haluttavuutta, niin kuin markkinataloudessa ajatellaan, rakentamista pitäisi ohjata lisää kalleimmille alueille. Tämä on taas täysin kuntien käsissä ja valtion mahdollisuus vaikutta asiaan tapahtuu pääasiassa välillisesti MAL-sopimusten kautta, mikä sinänsä on hyvä menettelytapa. Tuotannon kasvattaminen tarkoittaa aina myös investointeja infrastruktuuriin ja palveluihin, ja kunnat joutuvat pohtimaan niiden järkevää tasoa talouden tasapainon kannalta.

Lopulta on hyvä muistaa, että vaikka hinnat ovat kasvukeskuksissa nousseet varsinkin keskeisillä urbaaneilla sijainneilla, vaikkapa Tampereen Peltolammilla tai Helsingin Siltamäessä voi asua ja omistaa suorastaan edullisesti. Onko ongelman ydin se, että kaikki eivät voi asua Punavuoressa?