Aina terävän analyyttisesti kirjoittava Saska Saarikoski pohdiskeli viime sunnuntain Hesarissa (HS 15.3.) laajassa artikkelissaan koronaviruksen esiin nostamia ongelmia ja haavoittuvaisuuksia liittyen globalisaatioon, turbokapitalismiin ja tehokkuusajattelun. On vielä vaikea tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä koronan seurauksista, mutta jos muistellaan vaikkapa 2000-luvun vaihteen teknokuplaa, New Yorkin WTC-iskua terrorismin vastaisine sotineen, sars-virusta, 2008 finanssikriisiä, 2015 Euroopan pakolaisaaltoa tai vaikkapa viime vuosien sotatilannetta Lähi-idässä, mitään erityistä muutosta niiden pohjalta ei ole syntynyt. Nyt voi olla silti toisin.

Globalisaation yksi seuraus on ollut liiketoimintojen arvoverkkojen hajaantuminen eri puolille maailmaa ja jopa yksittäisten työtehtävien sijoittaminen edullisimpiin ympäristöihin, eikä se ole koskenut ainoastaan valmistusta, vaan myös osaa asiantuntijapalveluista. Esimerkkinä vaikkapa röntgenkuvien tulkinta Intiasta käsin. Kuten Saarikoski toteaa, monet maat ja alueet ovat nousseet köyhyydestä. Monille maille malli on mahdollistanut myös sellaisten vientitoimintojen synnyttämisen, jotka eivät perustu vain kotimaiseen raaka-aineisiin tai välituotteisiin, esimerkkinä suomalaiset terveysteknologian laitteet. Tuodut välituotteet aiheuttavat myös sen, että viennin vaikuttavuus kansantalouteen on heikentynyt.

Jo ennen koronavirusta on keskusteluun nostettu heikkoja signaaleja muutoksesta. Yhden näkökulman globaalin tietointensiivisen talouden voittokulkuun tarjoaa Campbridgen yliopiston Finbarr Livesey, joka pari vuotta sitten julkaistussa kirjassaan From Global to Local: The Making of Things and end of Globalisation väittää, että maailmankaupan kasvu hidastuu ja että valmistuksen offshoringin sijaan siirrytään reshoringiin. Reshoringilla hän tarkoittaa sitä, valmistus palaa edullisten työvoimakustannusten maista takaisin alueelliselle tai paikalliselle tasolle, lähelle asiakkaita. Alueilla hän viittaa talousalueisiin kuten Nafta tai EU.

Hänen mukaansa valmistus palaa takaisin kolmesta syystä: automaatio ja robotisaatio tekevät työvoimakustannuksista vähemmän merkityksellisiä, 3D-tulostus ja muut teknologiat vähentävät tarvittavien yksittäisten osien määrää (yhä monimutkaisempia osia voidaan valmistaa ilman liittämisiä) ja vaihteleva öljyn hinta tekee kuljetuskustannuksista vaikeasti ennakoitavia. Joissakin tapauksissa myös kuljetusten vaatima aika on liian pitkä. Tässä hänen esimerkkinsä on Zara, jonka valmistus on regionaalista (Espanja, Portugali) päämarkkinoihin nähden (EU). Pidemmällä aikajänteellä myös vahvistuva kiertotalous suosii toimintojen läheisyyttä.

Livesey antaa useita esimerkkejä reshoringista Yhdysvalloista ja Britanniasta. Suomikin on päässyt mukaan Jopon myötä, kun Helkama siirsi sen valmistuksen takaisin Suomeen. Adidas on puolestaan kehittänyt Speedfactoryn, jossa robotit tekevät urheilukenkiä aasialaisen käsityön sijaan. Ensimmäinen Speedfactory on sijoitettu Saksan Ansbachiin, seuraavat ehkä eri puolille maailmaa markkinoiden läheisyyteen. Yhden tehtaan kapasiteetti voi nousta 500 000 pariin, kun Adidaksen vuosivolyymi on 3 miljoonaa paria. Muitakin esimerkkejä on, eikä kaikki ole sujunut aina helposti, johtuen vaikkapa hävinneestä teollisesta kulttuurista.

Reshoringin myötä vaikeuksia aiheutuu maille ja alueille, joista tuotanto poistuu. Jotkin maat ovat vuosikymmenten saatossa onnistuneet hyödyntämään edullisen tuotannon aikaa ja kehittäneet omaa talouttaan monipuoliseksi ja osaamispohjaiseksi, esimerkkeinä useammat sodan jälkeiset Aasian taloudet kuten Etelä-Korea, Japani ja Taiwan. Yhtä hyvin ei ole onnistunut vaikkapa Meksiko johtuen heikoista instituutioista, kuten taloustieteen professorit Daron Acemoglu ja James Robinson osoittavat hienossa Miksi maat kaatuvat -teoksessaan.

Tehokkuus on sitten oma asiansa ja globalisaatio on vain yksi hyödynnettävä osatekijä. Liiketaloustieteessä on puhuttu resilienssistä sekä eksploitaation ja eksploraation suhteesta. Eksploitaatio viitaa yrityksen olemassa olevan resurssipohjan hyödyntämiseen. Strategian toteuttamiksi kyvykkyydet, prosessit, johtamisjärjestelmät ja kulttuuri pyritään saattamaan toimivaksi sekä linjakkaaksi kokonaisuudeksi eli synnyttämään tehokkuutta. Saman aikaisesti pitäisi harjoittaa eksploraatiota eli tunnistaa ja kehittää uusia liiketoiminnan mahdollisuuksia, jotka parhaimmillaan tuottavat resilienssiä, siis kimmoisuutta tai joustavuutta. Liikkeenjohdon käytännön ongelma on miten yhdistää nämä erilaiset lähestymistavat jollakin optimaalisella tavalla. Liika keskittyminen tehokkuuteen johtaa pitkällä jänteellä ongelmiin, liiallinen keskittymien eksploraation vie huomion jokapäiväisestä tehokkuudesta, mistä markkinat eivät palkitse.

Tietynlainen diversiteetti turvaa yritysten tulevaisuutta, aivan vastaavasti kuin se turvaa kaupunkien ja kaupunkiseutujen tulevaisuutta. Tunnemme Suomestakin monia yhden teollisuuden paikkakuntia, jotka ovat joutuneet vaikeuksiin kyseisen toiminnan tai teollisuuden alan kadottua. Professori Markku Sotarauta tutkimusryhmineen on tutkinut kaupunkien itseuudistumisen kapasiteettia, jolla viitataan aluetalouden kykyyn selviytyä vaikeistakin shokeista ja synnyttää uutta. Elinkeinopolitiikassakin pitää muistaa eksploraatio. Yksi kiinnostavimpia kansainvälisiä esimerkkejä on Boston, joka vuosisatojen kuluessa keksinyt itsensä uudestaan useammankin kerran ollen nyt yksi johtava bioteknologiakaupunki.

Korona iskee kovasti varsinkin kaupunkeihin, vaikka alkulähdettä eli Wuhanin toria ei ainakaan meikäläisessä mielessä voi urbaanin elämän mekaksi kutsua. Mitä suurempi on kaupungin väestötiheys, sitä tehokkaammin virus leviää. Kuten Geofftey West mainiossa Skaala -teoksessaan osoittaa, tiiviyden kaksinkertaistuessa talouden tuottavuus, innovaatiot ja palkat kasvavat superlineaarisesti, vastaavasti on myös vaikkapa rikollisuuden ja virustartuntojen laita. Toisaalta S. Hamidin ja kumppaneiden International Journal of Environmental Research and Public Health -sarjassa vuonna 2018 julkaistu Yhdysvaltain aineistolla toteutettu tutkimus osoitti, että väestötiheyden kaksinkertaistuessa elinajanodote kasvaa lähes 3 vuotta! Ehkä korona ei ole kuitenkaan kaupungistumisen kuolinisku, niin paljon etuja kaupunki tarjoaa ihmisille. Erään tiedon mukaan koronaepidemia räjähti niin pahaksi Italiassa siksi, että ihmiset lähtivät maaseudulle, missä terveydenhuollon palvelut ovat heikompia. Päivän Hesarin (HS 18.3.) mukaan norskitkin ovat poistuneet hytteihinsä, mistä ei hyvää seuraa, kun lääkäreitä ole lähimainkaan. Meilläkään viranomaiset eivät suosittele mökeille siirtymistä.

Maaseutua ja maa- sekä metsätaloutta vaivaavat ainakin meillä samat tehokkuus- ja diversiteettiongelmat kuin yrityksiä ja kaupunkejakin. Kuten biologi Juha Kauppinen viime vuonna julkaistussa loistavassa Monimuotoisuus -kirjassaan osoittaa, tehomaa- ja -metsätalouden seurauksena elonkirjo on merkittävästi yksipuolistunut, monia lajeja on hävinnyt ja koskemattomia metsiä meillä ei juurikaan ole. Samalla soiden ojituksilla on onnistuttu rehevöittämään tuhansia järviä ja tuhoamaan suoluontoa ilman, että olisi saatu merkittävää taloudellista hyötyä. Yksipuoliset metsät ovat erittäin haavoittuvaisia ilmastonmuutoksen myötä saapuvien vieras(tuholais)lajien myötä.

Hyperglobalisaatio on haastettu, mutta ehkä sekin lopulta tapahtuu teknologisen muutoksen pohjalta kuten Livesey ehdottaa. Ja talouden osaamispohjaisen kehityksen jatkuessa kaupunkien rooli tulee korostumaan talouden keskuksina, ehkä diversiteettiä aikaisempaa enemmän vaalien. Epäilemättä korona antaa puhtia entistä parempien varautumissuunnitelmien tekoon ja opettaa käyttämään uusimpia viestintäteknologioita loputtoman matkustamisen sijaan. Maaseudun mahdollisuuksiakin kannattaa pohtia, mutta senkin pitäisi tapahtua muusta kuin raskaasta eksploitaationäkökulmasta. Lähteeköhän ruoan verkkokauppa meillä vihdoinkin kasvuun?