Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittaman URMI-hankkeen (Urbanization, mobilities and immigration) tutkijat julkaisivat viime viikolla politiikkapaperin otsikolla Miksi Suomen kaupungistuminen jatkuu? Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho oli löytävinään raportista tukea viime torstain A-Studiossa esittämilleen näkemyksille ja Uuninpankkopoika Saku Timonen huomautti blogissaan, että raportissa oli myös mielenkiintoisia huomioita, joita Halla-aho ei halunnut nostaa esiin.

Tematiikan ympärillä liikkui myös Keskustan puheenjohtaja Katri Kulmuni puhuessaan viime lauantaina puolueensa toimintapäivässä. Lehtitietojen perusteella Kulmuni vaati maan pitämistä asuttuna, mitä ikinä se sitten tarkoittaneekaan. Yhtä kaikki, harvoin tällaiset tutkijoiden politiikkaraportit saavat näkyvyyttä päivänpolitiikassa. Olin lupautunut kommentoimaan raporttia sen julkistamistilaisuudessa, mutta kansallisen lentoyhtiön myöhästelyn vuoksi se jäi tekemättä, joten tässä muutamia huomioita näin jälkikäteen.

Nimensä mukaisesti raportissa pyritään tunnistamaan kaupungistumisen ajureita vuosituhannen alussa ja niiden muutoksia alkavalla vuosikymmenellä. Lopuksi esitetään kuusi kaupunkipoliittista suositusta. Pääasiassa keskityn politiikkasuosituksiin.

Vuosituhannen alun kaupungistumisen ajureita luotellaan 10 kappaletta. Itse olisin sitä mieltä, että ajureita ei ole läheskään näin paljon, pikemminkin on oikeastaan vain yksi ajuri ja muut ovat enemmän tai vähemmän seurausta siitä. Tuo ajuri on osaamispohjaisen talouden kehittyminen. Osaamisintensiiviset työpaikat, olivatpa ne palveluita tai teknologiapohjaisia, syntyvät urbaaneilla alueilla ja keskittyvät urbaaneille alueille, joissa on ennestään koulutettua työvoimaa, tutkimuslaitoksia ja monipuolinen sekä laadukas asuin- ja elinympäristö. Meillä kehitys on ollut monen muuhun länsimaahan verrattuna nopeutettua eli siirryimme maatalousvaltaisesta taloudesta keskimääräistä myöhemmin teolliseen ja yhteiskuntaan ja siitä nopeasti jälkiteolliseen.

Richard Florida esitti parikymmentä vuotta sitten, että ”luova luokka” siirtyy asumaan ja työskentelemään vetovoimaisimpiin kaupunkeihin ja korosti erityisesti vapaa-ajan viettomahdollisuuksia, avointa ilmapiiriä ja elävää katuelämää. Myöhemmin tehdyssä laajassa eurooppalaisessa vertailututkimuksessa havaittiin, että lopulta työ ja monipuolinen työmarkkina olivat tärkein muuton syy. Suomesta tiedämme, että valtaosa kuntien välisistä muuttajista on alle 35-vuotiaita ja muuton taustalla on opiskelu tai työ, työttömälle on myös paremmat mahdollisuudet työllistyä suuressa kaupungissa.

Alkavan vuosikymmen ajuriehdokkaista digitaalinen talous on minusta osaamispohjaisen talouden jatkumoa, mutta ilmastonmuutoksen hillintäpyrkimys on ehdottomasti uusi ja itsenäinen ajuri. Kiinnostavaa on myös ajatus siitä, että keskittymisen haitat muuttaisivat kehityksen suuntaan. University College of Londonin kaupunkisuunnittelun professori Michal Batty ennakoi Inventing Future Cities -teoksessaan, että vuonna 2100 kaikki maailman ihmiset asuvat kaupungeissa. Mutta minkälaisissa ja minkä kokoisissa?

Raportin kirjoittajat eivät ennakoi kaupunkien määrän tai koon kehitystä kovinkaan tarkasti. Nythän on tapana ajatella, että pääkaupunkiseutu, Tampereen seutu ja Turun seutu kasvavat. Kielitieteilijä Geoge Zipf julkaisi kaupunkien kokoon liittyvän Zipfin lain vuonna 1949 (hän oli alun perin tutkinut sanojen esiintymistiheyttä). Lain mukaan pieniä kaupunkeja on paljon enemmän kuin suuria ja maan sisällä kaupunkien koot suhteutuvat toisiinsa tietyllä periaatteella. Tämä olisi voinut olla yksi kiinnostava tarkastelutapa päästä kiinni yksityiskohtaisemmin kaupunkien kehitykseen.

Mutta sitten suosituksiin. Suositus 1 toteaa, että perinteiset alue- ja elinkeinopolitiikan keinot ovat menettäneet tehoaan ja kysyy, onko tarkoitus ylläpitää kansalaisten luottamusta ja tulevaisuudenuskoa vai markkinoiden pelisääntöjä ja resurssien tehokasta käyttöä. Se ei siis oikeastaan ole suositus. Sanoisin, että ilman toimivia markkinoita ja resurssien tehokasta käyttöä on vaikea pitää yllä tulevaisuudenuskoa. Näen tässä myös piilotetun viittauksen maan pitämisenä asuttuna -keskusteluun ja kuntien elinvoimaisuuteen. Jos luottamuksen ylläpidolla tarkoitetaan sitä, että aikoinaan sodan jälkeisen asutuspolitiikan yhteydessä annettu palvelulupaus myös pidetään, kannatan sitä. Aluepoliittista tekohengitystä en kannata, mutta muuttoa työn perässä voisi tukea vaikka varainsiirtoveron poistolla ja arvottomaksi käyneen asunnon romutuspalkkiolla, jota on ehdottanut Vuokraturvan Timo Metsola.

Suositus 2 suosittelee hiilineutraalien kaupunkien rakentamista ja viittaa siihen, että rakentaminen ja siihen käytettävä betoni ja teräs ovat suuria päästölähteitä. Hyvä tavoite, mutta vaatii täsmennystä. Suomen kokonaispäästöt ovat noin 60 miljoonaa tonnia hiiliekvivalentteina. Tästä rakennusten energian käyttö on 15 miljoonaa tonnia, uudisrakentaminen 3 ja korjausrakentaminen 1 miljoonaa. Uudet rakennukset ovat erittäin energiatehokkaita. Oleellista olisi siirtyä erityisesti lämmön tuotannossa uusiutuviin ja parantaa olemassa olevan rakennuskannan energiatehokkuutta. Sillä ratkaistaisiin suuri osa ongelmasta, loppu hoituu sitten vähäpäästöisemmillä materiaaleilla ja korjaamisella.

Suositus 3 kannustaa lisäämään työhön ja opiskeluun perustuvaa maahanmuuttoa. Erittäin kannatettavaa, mutta oikein selkeää poliittista tahtotilaa ei näytä löytyvän. Yksi mahdollisuus olisi Kanadan ja Australian tyyppinen valikoiva politiikka, mutta hieman epäilyttää Suomen vetovoima koulutettujen ammattilaisten keskuudessa. Pakolaisia olisi tulossa, mutta kotoutustoimet ja työhön pääsy tapahtuu aivan liian hitaasti.

Suositus 4 kehottaa kehittämään talouden ”supernoodeja” erityisesti raideliikenteen asemien yhteyteen, mutta muistuttaa myös verkottuneiden esikaupunkien tärkeydestä, mitä edustavat vaikkapa KUUMA-kunnat. Supernoodien osalta täytyy todeta, että oleellista on, että ne ovat urbaaneja, tiiviitä mixed use -alueita, insinööri- ja toimistoreservaattien aika on ohi. Mitä tulee KUUMA-kuntiin, Järvenpää näyttää hienosti mallia kaikille.

Suositus 5 keskittyy asuntopolitiikkaan ja erityisesti kohtuuhintaiseen asumiseen, mutta konkreettisia ehdotuksia ei juuri ole. Oma kantani on, että sinne pitäisi rakentaa lisää missä hinnat ovat korkeimpia. Samalla muistutan, että esimerkiksi Helsingin Siltamäessä pääsee asuntoon kiinni reilulla 2000 euron neliöhinnalla tavalliseen omistuskerrostaloon luonnonläheisessä ympäristössä. Se ei ole tietenkään Kalliota, mutta kaikkialla hinnat eivät todellakaan ole erityisen korkeita. Tampereen Kaukajärvellä asiallisen asunnon saa hienosta ja luonnonkauniista lähiöstä alle 2000 euron neliöhinnalla.

Suositus 6 ehdottaa ikääntyville ja pieneville kaupungeille omaa suunnittelun ja politiikan työkalupakkia. Erittäin kannatettavaa: se mikä sopii Helsingille ei välttämättä sovi Ilomantsille. Kuntaministeri Sirpa Paatero on väläyttänyt mallia, jossa olisi hieman erilaisia kuntia erilaisine vastuineen ja tehtävineen. Teimme yhdessä Osmo Soininvaaran, Markku Sotaraudan, Aleksi Neuvosen (yksi käsillä olevan raportin kirjoittajista) ynnä muiden kanssa vuonna 2014 silloisen kuntaministerin Paula Risikon toimeksiannosta raportin, jossa ehdotimme kolmen erilaisen kuntatyypin mallia ja kullekin sopivia tehtäviä. Siinä Sotekin on ratkaistu elegantisti kuntapohjaisella mallilla. Raportti löytynee VM:n arkistosta.

Kokonaisuudessaan raportti kuvaa hyvin kaupungistumisen ilmiötä ja ennakoi uskottavasti tulevaa kehitystä. Suosituksiin olisin kaivannut enemmän konkretiaa ja terävyyttä.