Aamulehti julkaisi 7.7. erittäin perusteellisen artikkelin Tampereen kaavoituksesta. Ansiokas juttu saattoi joiltakin asiaa seuraavilta livahtaa kesäkiireistä johtuen ohitse, joten palaan sen tematiikkaan, tosin hieman yleisemmästä perspektiivistä. Aihe on ajankohtainen siksikin, että maankäyttö- ja rakennuslain (MRL) kokonaisuudistus on parhaillaan käynnissä.

Jutussa kaavoituksen ongelmia ja haasteita tarkasteltiin monipuolisesti ja eri toimijat, niin yksityiset kuin julkisetkin, saivat äänensä kuuluviin. Itselläni on noin 15 vuoden kokemus kaavoitukseen liittyvästä yhteistyöstä lähes kaikkien suurten suomalaiskaupunkien kanssa developperin ominaisuudessa ja tulipa vuosituhannen vaihteessa Tampereen kaupungin elinkeinojohtajana tarkasteltua asioita julkisen sektorin näkökulmastakin. Aamulehden artikkeli oli erittäin laaja, joten tarkastelen tässä vain joitakin sen esiin nostamia näkökulmia.

Yksi hyvin merkittävä huomio demokratian näkökulmasta oli keskeisten poliittisten päättäjien kokemus voimattomuudesta vaikuttaa asioihin. Osittain syyksi epäiltiin pormestarimallia, jossa toimialasta vastaava apulaispormestari ei johda organisaatiota, vaan on komeasta tittelistään huolimatta tosiasiassa päätoiminen lautakunnan puheenjohtaja ilman yhtään alaista. Poliittista ohjausta voi harjoittaa, mutta se ei ole yksinkertaista. Helsingissä, jossa pormestarimalliin siirryttiin paljon Tamperetta myöhemmin, tilanne on sikäli erilainen, että apulaispormestari Anni Sinnemäki toimi aikaisemmin toimialan apulaiskaupunginjohtajana ja tuntee asiat sekä organisaation entuudestaan läpikotaisin.

Kaavojen yksityiskohtaisuus on ikuisuuskysymys, ja kuten YIT:n kokenut aluejohtaja Ilkka Kääriäinen totesi, kovin yksityiskohtaiset asemakaavat eivät kestä aikaa, vaan usein joudutaan kaavamuutoksiin. Rakennuttajien ja kiinteistöomistajien etujärjestö Rakli on esittänyt, että kaavoituksessa siirryttäisiin nykyisen kolmitasoisen järjestelmän sijaan kaksitasoiseen järjestelmään, jossa yleiskaava olisi strategisempi käsittäen koko työssäkäyntialueen ja asemakaavat puolestaan nykyistä väljempiä. Kiinnostava ehdotus, vaikka en uskokaan, että MRL:n uudistus menee tähän suuntaan. Jatkuvat kaavamuutokset ja päivitykset kuitenkin työllistävät kuormitettuja kaavoitusorganisaatioita entisestään.

Oma kysymyksensä on, mihin kaupungit resurssinsa suuntaavat, ja vuositasolla tämä ratkaistaan yleensä kaavoitusohjelmassa, joka sinänsä on poliittinen päätös. Tärkeysjärjestyksen pitää tietysti perustua kaupungin strategiaan ja esimerkiksi Espoo on erittäin nopea reagoimaan, jos kaupungin strategian kannalta kiinnostavia hankkeita nousee esiin. Tampereen Opiskelija-asuntosäätiön TOAS:n toimitusjohtaja Kirsi Koski totesi minusta aivan oikein, että usein pitkittyneistä aikatauluista syytetään valituksia, vaikka usein syynä on itse kaavoituksen hitaus. Nopeasta kaavoituksesta hyvä esimerkki on suuri ja monimutkainen Tripla Pasilassa, jonka kaavan Helsinki työsti vuodessa. Mitä tulee resursseihin, monet developperit ja rakennuttajat ovat valmiita osallistumaan kustannuksiin, mikäli ulkopuolista osaamista ollaan valmiita käyttämään.

Vanhan rakennuskannan suojelu on myös suuri ja merkittävä kysymys. Jälkipolville pitäisi jättää muistumia historiasta, toisaalta kaupungit ovat luonteeltaan kerroksellisia ja melkein orgaanisesti kehittyviä ja varsinkin kasvavissa kaupungeissa on uudistamistarpeita. Kiertotalouden hengen mukaistakin olisi korjata ja modernisoida vanhaa, mutta jossain kohdin kustannukset nousevat niin suuriksi, että taloudellisesti kestävää ratkaisua ei synny. Ja kaikessa liiketoiminnassa talous on aina yksi reunaehto, julkisessa toiminnassa voidaan veronmaksajien rahoilla myös ohittaa taloudelliset näkökulmat. Vanhan korjaamista voidaan edistää monesti vaikkapa sallimalla käyttötarkoituksen muutokset tai kevyemmät pysäköintinormit, jotka molemmat ovat kuntien käsissä.

Mielenkiintoinen näkökulma liittyy kaavoittajien avoimuuteen ulkopuolelta tulevia ideoita kohtaan. Tampereen Kansi ja areena on hyvä esimerkki hienosta kaupunkikehityshankkeesta, joka alun perin syntyi NCC:n aivoituksista. Viraston työpöydällä se tuskin olisi syntynyt, mutta Tampere onneksi tarttui ideaan. Helsinki harrastaa jonkin verrankin erilaisia ideakilpailuja, joiden osalta kaavaa viedään sitten yhdessä voittajan kanssa eteenpäin. Kilpailut ovat aina hyvin ammattimaisesti järjestettyjä ja kaikin puolin kannatettavia. Jos taas kaupunki vie itse jotakin kaavaa eteenpäin, ulkopuolelta tulevia ideoita ei pääsääntöisesti tervehditä ilolla. Sen sijaan Espoo on valmis tarttumaan ulkoiseenkin ideaan reippaasti, jos se on kunnianhimoinen ja toteuttaa kaupungin tavoitteita.

Nykyinen maankäyttö- ja rakennuslaki on tavoitteiltaan niin moninainen, että se jättää paljon tilaa yksittäiselle kaavoittajalle. Toivottavasti uudistuksessa onnistutaan kiteyttämään tavoitteet aiempaa paremmin ja tiiviimmin. Kaavoitus sinänsä on vaativaa asiantuntijatoimintaa, mutta sitä voidaan aivan hyvin johtaa tavoitteellisesti aivan kuten muutakin vaativaa asiantuntijatoimintaa. Muun muassa Vantaa on hyvä esimerkki kaavoituksen selkeästä johtamisesta.

Journalistisesti hienoin saavutus oli saada eri osapuolet keskustelemaan kiihkottomasti ja rakentavan kriittisesti. Hyvän ja vetovoimaisen kaupunkiympäristön syntyminen edellyttää kaikkien osapuolten – kaavoittaja, rakennuttaja, rakentaja, sijoittaja ja loppukäyttäjä – asiallista yhteistyötä.