Edellinen suuri kaupungistumisen aalto koettiin 60-luvulla, kun kasvava teollisuus ja laajenevat julkiset palvelut vetivät väkeä maalta kaupunkeihin. Monen asumisura alkoi alivuokralaisasunnosta, jossa tiukka vuokraisäntä tai -emäntä määräsi tarkasti vaikkapa oikeudesta suihkun käyttöön. Moni aloitti kaupunkielämänsä kirjaimellisesti toisten nurkissa lymyilemällä.

Asuntopulaan vastattiin tarmokkaalla lähiörakentamisella ja vaikka nyt on helppo huomautella epäkohdista, todellisuudessa satojen tuhansien ihmisten asumisolot paranivat kertaheitolla. Tere Vadenin mainiossa Kalervo Palsa -kirjassa kerrotaan taiteilijan ihmetelleen maalaamisen mukavuutta työskennellessään muutaman kuukauden espoolaisessa kerrostaloasunnossa: keskuslämmityksen ansiosta kädet eivät jäätyneet.

Meillä toisinaan ihmetellään omistusasumisen suurta osuutta verrattuna moniin muihin Euroopan maihin. Epäilemättä kokemukset vuokralla-asumisen epävarmuudesta rohkaisivat halua hallita itse asuntoaan. Toisaalta lainaakin sai, sosiaalinen (omistus)asuntotuotanto oli laajaa ja korkea inflaatio söi lainapääomaa. Ja kun oma koti oli hankittu, siellä myös vietettiin aikaa.

Ajatellaanpa 70-lukulaista lähiön lapsiperheen arkea. Vanhemmat ovat töissä, josta tulevat säännöllisesti kotiin viimeistään klo 17, syödään yhteinen ateria ja loppuiltaa hallitsevat television kaksi kanavaa, joiden (rajallinen) sisältö rytmitti ihmisten elämää. Esimerkiksi huippusuositun Peyton Place -sarjan avausjakso naulasi vastaanotinten ääreen 1,7 miljoonaa suomalaista vuonna 1969!

Jos lapsilla oli harrastuksia, sinne mentiin itse, nykyisenlainen kuljetusrumba ei tullut kysymykseenkään. Aikuisillakin oli melko rajalliset mahdollisuudet toteuttaa itseään. Rahaa oli useimmiten niukasti, ulkona syöminen oli kallista, kahvilat ja kaupat menivät kiinni klo 18, eikä nykyisen kaltaista kulttuurin ja liikunnan palvelutarjontaa ollut. Lähikoululla saattoi olla urheiluseuran vetämä jumppa kerran viikossa. Kansanhiihtoon kannustettiin ja painoja saattoi käydä nostamassa kunnan salilla tai uimahallin alakerrassa. Aukiolojen puitteissa toki, ovet kun sulkeutuivat heti alkuillasta.

Niinpä koti oli kaiken toiminnan keskipiste. Ja lisää tilaa hankittiin huone kerrallaan. Sitä tarvittiin lasten kasvaessa, mutta aivan kuten itse koti haluttiin omistaa, myös kaikenlaiset tavarat ja välineetkin haluttiin omistaa, ja tällä kaikella oli myös tärkeä merkitys elintason nousun mittarina. Maaseudun talkoot olivat jääneet taakse, eikä jakamistaloudesta puhunut kukaan. Ainoat talkoot olivat jokakeväiset taloyhtiön siivoustalkoot, joissa lapsetkin saivat palkaksi makkaran ja pullon jaffaa. Ja vapaamatkustajat kyllä tiedettiin.

Talven ja kevään mittaan pitkään aktiivisena jatkunut asumiskeskustelu kiihtynee entisestään. Kohtuuhintaista pitäisi saada, samoin isompia asuntoja, ja osa ihmisistä nyt vaan ylipäätään ”asuu väärin”. Keskustelun tuoksinassa on hyvä muistaa, miten paljon maailma on muuttunut viimeisten parin vuosikymmenen aikana. Perhekoot ovat pienentyneet, yksiasuvien määrä on kasvanut, ainakin suurimmissa kaupungeissa monet palvelut toimivat jo 24/7, työn luonne on muuttunut säännöllisestä teollisesta työstä erilaisten asiantuntijöiden joustavuuteen ja liikkuvuuteen ja palveluiden ja harrastustarjonnan kirjo on valtava. Omistamisen autuus on liudentumassa ja huomattavan monet asiat saadaan nykyisin digitaalisessa muodossa. Koti ei ole läheskään kaikille tapahtumien keskipiste tai paikka, jossa ylipäätään vietetään paljon aikaa.

Monelle 70-luvulla nuorta aikuisuuttaan viettäneelle ihmiselle oman kodin suoma rauha oli pitkän matkan päämäärä epämääräisten kortteerien ja alivuokralaishuoneiden täplittämän nuoruuden jälkeen. Moni oli kotoisin maalta, osana isoa sodanjälkeen syntynyttä sisarusparvea. Elämä kääntyi vahvasti kotiin, maailma tuli sinne lähinnä television kautta. Ehkä kaipuuta isompaan sosiaalisuuteen ei edes ollut, sitä oli saatu nauttia riittävästi aiemman elämän aikana, mutta eipä lähiympäristön kaupunkielämä siihen hirveästi virikkeitä vielä tuolloin tarjonnutkaan.

Nyt tilanne on aivan toinen. Yhä useampi asuu yksin tai korkeintaan kaksin. Ympäröivä maailma on avoinna 24/7. Siksi tuntuu hassulta verrata esimerkiksi asumisen väljyyttä vain lineaarisella aikajanalla, maailma ympärillä on muuttunut dramaattisesti. Kaupungista on tullut monen olohuone. eivätkä omassa käytössä olevat neliöt mittaa koko elämisen väljyyttä lainkaan samalla tavalla kuin vielä pari vuosikymmentä sitten.