Kenestä valvomaan kaupunkisuunnittelun päiväunia?

Toimittaja Kimmo Oksanen (HS 14.5.) kaipasi ajan hengen mukaisesti vahvaa johtajuutta kysymällä kuka lupaisi ottaa vastuun ja vannoisi etteivät ”meille näytetyt suunnitelmat sulavamuotoisten tornitalojen kaupunginosista vain arkkitehtien ja kaupunkisuunnittelijoiden piirustamiksi päiväuniksi” ja ettei todellisuus sittenkin olisi vain ”päivitetty versio harmaasta Merihaasta”. Kuka siis antaisi yksinkertaisen vastauksen monimutkaiseen kysymykseen, niitähän me kaipaamme.

Yleisesti ottaen kysymykseen voisi vastata, että tässä tapauksessa Helsingin kaupunki. Kaupunki päättää poliittisesti valituissa elimissään yleiskaavoista, asemakaavoista ja rakennusluvista. Asemakaava ottaa kantaa rakennusoikeuden määrään, rakennuksen sijaintiin, korkeuteen ja asemakaavassa voidaan määrätä myös vaikkapa väreistä ja pintamateriaaleista. Lisäksi kaupunki määrää pysäköintipaikoista ja huoneistojen keskipinta-aloista. Rakennuslupa mahdollistaa rakentamisen käynnistämisen. Kuten tunnettua poliittisissa elimissä päätöksen tehdään kollektiivisesti. Hankkeeseen ryhtyvän vastuulla on puolestaan toimia lainsäädännön, kaavan ja erilaisten paikallisten määräysten viitekehyksessä.

Ennen kun rakennushankkeessa ollaan päästy näin pitkälle, monenlaista suunnittelua on tehty. En usko Oksasen väitteeseen siitä, että sata vuotta sitten talot toteutuivat suunnitelmien mukaisina. Siihen aikaan ei tehty yhtä yksityiskohtaisia suunnitelmia ja toisaalta matkan varrella jouduttiin improvisoimaan, kun erilaisista materiaaleista ja tarvikkeista oli pulaa. Ja ehkä vähemmän onnistuneet toteutukset on jo purettu.

Arkkitehtikilpailut ovat erinomainen tapa saada kaavoituksen ja toteutuksen pohjaksi uusia ajatuksia. Lopputulokset eivät läheskään aina vastaa kilpailuehdotuksia, varsinkin jos asemakaavaa lähdetään suunnittelemaan vasta kilpailun jälkeen, niin kuin ideakilpailuissa on usein tapana. Päättäjät päättävät viime kädessä niin kuin haluavat. Toisaalta hankkeiden käynnistäminen edellyttää, että tilaajan tai rakennuttajan taloudelliset tavoitteet on mahdollista saavuttaa. Vahva kaava ei sinänsä vielä takaa, että mitään konkreettista tapahtuisi. Mitä Oksasen mainitsemaan Cirrus-torniin tulee, voittanut ehdotus ei tosiaankaan mahtunut tontille, ei lähimainkaan.

Oma kiinnostava kysymyksensä on mikä on hyvää kaupunkisuunnittelua ja hyvää arkkitehtuuria ja kuka on kyvykäs sitä arvioimaan. Ovatko sitä demokraattisesti valitut päättäjät, arkkitehdit, rakennuttajat, maksavat asiakkaat vai kaupungin käyttäjät? Monista tärkeistä asioista päätetään demokraattisesti. Arkkitehdit suunnittelevat useimmiten taloudellisten reunaehtojen raameissa. Tilaajan tavoitteiden pitäisi täyttyä ja vapaarahoitteisen asuntotuotannon tapauksessa asiakkaan pitäisi olla valmis maksamaan asunnosta. Arviointia pitäisi aina suhteuttaa tavoitteisiin: pyritäänkö erinomaiseen toiminnallisuuteen, kohtuuhintaisuuteen tai ennen kaikkea kauneuteen.

Kauneusarvojen tapauksessa arviointi on vaikeaa. Erityisen kiinnostavaa on, koska rakennus nousee ”taideteoksen” asemaan, ja milloin sitä arvioidaan eritysesti tästä näkökulmasta? Yhdysvaltalainen estetiikan tutkija Arthur C. Danto lanseerasi yhdessä viime vuosisadan tärkeimmässä estetiikan teoriaa käsittelevässä kirjoituksessaan Taidemaailma (1964) taidemaailman käsitteen, jolla hän viittaa taiteen historian ja taiteen teorian sekä taidemaailmassa vaikuttavien instituutioiden kokonaisuuteen, joka määrittää ja ratkaisee mikä kelpuutetaan taiteeksi, oli se sitten runoutta, musiikkia tai arkkitehtuuria.

Laadukas kaupunkikuva on ilman muuta hyvä, mutta äärimmäisen kompleksinen tavoite, koska mielipiteitä ja kokijoita sekä kokonaisuuteen vaikuttavia tekijöitä on paljon. Kaupunki on aina kerroksellinen kokonaisuus, jossa monen ajan arkkitehtuuri ja ismit limittyvät toisiinsa. Joskus käy niin, että rakennusvirheelle kasvaa arvo, kuten kävi Makkaratalolle, Vantaan Kartanonkoskea taas inhosivat arkkitehdit jotakuinkin kollektiivisesti, mutta asukkaat viihtyivät siellä silti, saa nähdä miten tulevaisuuden kokijat arvottavat Cirruksen tai Kalasataman tornin. Hieman pelottava on kuitenkin ajatus, että olisi jokin yksittäinen monoliitti, joka voisi määrittää kauneuden tai valvoa despoottimaisesti korkeatasoisen kaupunkikuvan määritelmää. Kaupunki rakentuu kerros kerrokselta ja tätä valvotaan monessa vaiheessa rakennusprosessia. Vaikea nähdä, että demokratiassa olisi parempi tapa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s