Viime päivinä on taas väitetty, että politiikka on rikki ja että se ei kiinnosta ihmisiä. Yhdyn Jari Tervon esittämään näkemykseen (HS 29.4.), että politiikka oli rikki silloin kun Neuvostoliitto päätti mitkä puolueet ovat sopivia hallitukseen ja ketkä henkilöt ministereiksi. Mutta jotakin ilmiötä Macronin Eteenpäin -liike, Harkimon ja Jungnerin Liike Nyt, monissa kunnissa esiin nousseet sitoutumattomat ryhmät – esim. Lappeenrannan Myö-ryhmä – tai muutamien kaupunkien siirtyminen pormestarimalliin kuvaavat.

Ilmiö on politiikan agendan muotoutuminen yhä enemmän politiikan ulkopuolelta. Sen sijaan, että eduskunnassa, hallituksessa tai kunnanvaltuustoissa rakenneltaisiin yhteiskunnallisia uudistuksia puolueiden ohjelmalliselta pohjalta, ulkopuolelta tulevat aloitteet ja haasteet pakottavat poliittiset päättäjät enemmänkin reagoimaan. Päättäjät saavat edelleen päättää, mutta usein paineessa ja varsinkin taloudellisesti tiukassa raamissa.

Maailmaa muuttavat yhä enemmät yritykset, kansalaisten uudenlaiset ryhmittymät ja joskus jopa yksittäiset ihmiset. Kansainvälisesti kiinnostava esimerkki on Uber, joka on monessa maassa ”pakottanut” ne lainsäädännön uudistuksiin. Suurista kaupunkihankkeista Tampereen kansi ja areena on alun perin puhtaasti yrityslähtöinen aloite, hieno Garden Helsinki syntyi puolestaan IFK:n piirissä. Ravintolapäivän keksi aktivistiryhmä, Helsingin tehtäväksi jäi päättää, tarvitseeko ruoan myyjä hygieniapassia.

Oli sitten kyse Uberista tai Kaljakellunnasta, suuri mahdollistaja on ollut internet ja sosiaalinen media. Niin uusien liiketoimintamallien syntymisen myötä kuin myös mahdollisuutena on polkaista helposti erilaisia vaikuttamiskampanjoita tai tapahtumia käyntiin. Jos vielä 80-luvulla puolueen kaupunkiosayhdistyksen puheenjohtaja oli alueen linkki päättäjiin, nyt välikäsiä ei tarvita, vaan voidaan asioida suoraan. Ja toisaalta päättäjillä on intressi olla aktiivisia somessa.

Muutos koskee myös monia perinteisiä etujärjestöjä. Yritykset hoitavat omia intressejään yhä enemmän suoraan ja toisaalta monessa asiassa voi olla vaikea löytää ”elinkeinoelämän” yhteistä näkemystä. Teollisuusliitot ja Kauppakamarit joutuvat myös pohtimaan rooliaan. Sama koskee ammattiliittoja, kun kaikkialle leviävä personoiminen yltää työmarkkinamaailmaan. Jos lyhenevät arvoketjut liiketoiminnassa niin lyhenevät ketjut vaikuttamisessakin.

Silloin kun on yritetty tehdä merkittäviä uudistuksia enemmän politiikkalähtöisesti, ollaan toisinaan juututtu junnaamaan hallituskaudesta toiseen kuten 15 vuotta vatvotut sote- ja kuntauudistukset osoittavat. Ei ihme, että tämä turhauttaa päättäjiä itseään ja ihmetyttää kansalaisia. Muutamissa kaupungeissa vauhtia on pyritty saamaan lisää pormestarimallilla. Pormestarilla on merkittävät valtuudet ja hän voi viedä asioita reippaasti eteenpäin, jos ideoita ja rohkeutta vain on. Jan Vapaavuorella näyttäisi riittävän.

Kaupungeissa puuhataan vielä paljon paperinmakuisten strategioiden kanssa, mutta yhä enemmän on tarpeen siirtyä nopeampaan ja joustavampaan toteutukseen ja olla entistä avoimempia ympäriltä tuleville ehdotuksille. Ytimekäs ja kommunikoitava visio tarvitaan, mutta yhä useammat asiat tehdään ja toteutetaan erilaisissa verkostoissa ja yhteistyömalleissa. Ehkä viime vuosikymmenellä yhdessä Matti Kurosen ja Wisa Majamaan kanssa hellimämme public-private-people-partnership -ajattelu saa uutta sisältöä. Poliitikkojen, puolueiden ja etujärjestöjen on löydettävä uusi rooli itselleen. Muuten riskinä on, että suora vaikuttaminen ja demokratia ajavat muodollisten päättäjien ohi.