Helsingin pormestari Jan Vapaavuori oli kutsunut koolle hienon kaupunkisymposiumin kuluneen viikon keskiviikoksi (22.3). Symposiumiin liittyen toteutettiin myös yli 20 kaupunkitutkijan voimin monipuolinen Kaupunkien aikakausi -kokoelma, jossa itsellänikin oli ilo olla mukana. Itse symposiumissa pormestari käytti tasapainoisen ja näkemyksellisen puheenvuoron kaupunkien merkityksestä, lauteilla oli myös aina asiantunteva Timo Aro ja tukholmalainen tähtivierailija professori Kjell Nordström, joka muistetaan muun muassa raikkaasta Funky Business -kirjasta.

Nordström puhui innostavasti kaupunkien merkityksestä,  itseäni lämmitti lempiaiheeni – hiljaisen tiedon – käsittely. Hänen ajattelunsa kulki siten, että kaikki mikä voidaan digitoida, digitoidaan ja kaikki mikä on digitoitu, voidaan helposti kopioida. Keskeinen ainesosa kaiken uuden luomisessa on kuitenkin niin kutsuttu hiljainen tieto, joka ei voi digitoida eikä kopioida. Hiljainen tieto välittyy vain ihmisten välisessä kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa ja tämä on yksi tärkeä syy, miksi uutta luovat toiminnot keskittyvät tiettyihin paikkoihin maailmassa.

Nordström ei mennyt sen syvemmälle hiljaisen tiedon problematiikkaan, mutta asian tärkeys antaa aihetta avata sitä hieman enemmän. Alun perin käsitteen lanseerasi Briteissä vaikuttanut unkarilaissyntyinen kemisti, taloustieteilijä ja filosofi Michael Polanyi vuonna 1967 julkaistussa The Tacit Dimension teoksessaan. Polaniyn mukaan tiedämme enemmän kuin osaamme kertoa tai sanoa. Tällainen ”hiljainen tieto” voi sisältää erilaista aistillista, käsitteellistä tai visuaalista informaatiota. Positivistisen tieteenfilosofian hallitessa keskustelua julkikatolisen Polanyin ajatukset eivät saaneet julkaisuajankohtanaan vastakaikua.

Pankin räjäyttivät sen sijaan japanilaisprofessorit Ikujiro Nonaka ja Hirotaka Takeuchi vuonna 1995 julkaistulla The Knowledge Creating Company -teoksellaan, joka oli yksi 90-luvun tärkeimmistä businesskirjoista ja oikeastaan synnytti tietojohtamisen tieteenalan. Vieläkin muistan oivalluksen tunteen, kun luin kirjaa ensimmäistä kertaa Tampere-Helsinki -junassa. Myöhemmin sitten tutustuinkin Nonakaan, ja olipa hän vastaväittäjänäni vuonna 2002.

Nonaka ja kumppanit tulkitsivat Polanyitä hieman uudella tavalla[1] ja esittivät myös mallin, miten hiljaista tietoa voidaan kodifioida ja käsitteellistää ja siten siirtää organisaation sisällä vauhdittaen innovaatiota. He jakoivat tiedon hiljaiseen ja eksplisiittiseen. Hiljainen tieto on luonteeltaan näkemyksellistä, intuitiivista ja ihmisen toimintaan, arvoihin ja tunteisiin juurtunutta. Ja siksi siis vaikeasti formalisoitavaa.

Hiljainen tieto välittyy Nonakan mukaan henkilökohtaisessa ja kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa sekä edellyttää tietynlaisen luottamuksen syntymistä. Mitä enemmän vuorovaikusta, sen parempi hiljaisen tiedon välittymisen kannalta. Ja toisaalta sitä voivat tehokkaimmin hyödyntää ne, jotka ovat olleet sitä luomassa. Tiedämme tutkimuksesta, että alueen väestötiheyden kaksinkertaistuessa tuottavuus kasvaa viisi prosenttia. Erään Yhdysvalloissa tehdyn tutkimuksen mukaan työpaikkatiheyden kaksinkertaistuessa jokaisen yksilön innovatiivisuus kasvaa 20 prosenttia. Tämän mekaaniselta vaikuttavan lähestymistavan taustalla on lisääntynyt kommunikaatio ja ainakin osassa sitä hiljainen tieto välittyy. Siksi paikoilla on digitalisaation edetessä yhä tärkeämpi merkitys. Kuten Nordström totesi, hiljaista tietoa on vaikea kopioida ja se on nimenomaan niiden käytössä, jotka ovat sitä olleet luomassa.

Pormestari korosti puheenvuorossaan kaupunkien merkitystä ja muistutti, että kaupunkien menestys ei ole pois maaseudulta. Nordström painotti, miten tärkeää on luoda ihmisten välisiä kohtaamispaikkoja, esimerkiksi etätyö ei niitä synnytä. Minun on helppo yhtyä molempien ajatuksiin – kaupunkiympäristö rakentaa tiiviin kudelman, jossa syntyy ja vaihtuu jatkuvasti uusia ajatuksia.

[1] Tähän keskusteluun voi tutustua esimerkiksi Ilkka Virtasen väitöskirjassa: http://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/95444/978-951-44-9493-2.pdf?sequence=1&isAllowed=y