Emily Badger kirjoitti pari viikkoa sitten mielenkiintoisen artikkelin menestyvien yhdysvaltalaiskaupunkien globaalista orientaatiosta ja sen seurauksista pienille kaupungeille, maaseudulle ja valmistukselle (manufacturing). Vielä toisen maailman sodan aikaan esimerkiksi San Franciscon Bay Area tuotti sotalaivoja, joihin komponentit tulivat eri puolilta maata – Newarkista, Detroitista, Milwaukeesta – mutta nyt nuo ja monet muut verkostot ovat hävinneet ja tuotanto on monissa paikoissa lopetettu. Nykyisin Bay Arean kasvavaa vaurautta vievät eteenpäin Googlen ja Facebookin kaltaiset toimijat, jotka eivät tarvitse hajautunutta tuotantojärjestelmää (eivätkä jakelujärjestelmää) ja Applenkin valmistus on Kiinassa.

San Franciscon, Boston ja New Yorkin kaltaiset menestyvät kaupungit suuntautuvat yhä enemmän kohti muita menestyviä kaupunkeja maailmassa. Tämä rikkoo jutussa haastatellun professori Saskia Sassenin mukaan vanhan mallin, jossa joukko provinsiaalikaupunkeja ruokki suurten kaupunkien nousua. Nyt Piilaksoon takamaa (hinterlands) on Kiinan Shenzhen.

Uuden vuoden aattona keskustelua jatkoi omassa kirjoituksessaan talousnobelisti Paul Krugman. Hänen mukaansa pieniä kaupunkeja tarvittiin alun perin palvelemaan hajautuneen maatalouden ja luonnonvaratalouden tarpeita. Näiden elinkeinojen merkityksen pienentyessä, aivan kuten meilläkin, pienistä kaupungeista tuli usein vain yhden teollisuudenalan keskuksia, jotka hyötyivät kasautumiseduista. Jotkut niistä myös pystyivät uudistumaan, mutta toiset kärsivät suuresti, kun muutos kohtasi ainoata teollista klusteria. Eikä tämä kehitys ole hänen mukaansa seurausta maailman kaupan kasvusta, vaan on pitkäjänteisempi kehityskulku.

Suurissa monipuolisissa kaupungeissa yhden alan romahtaminen ei aiheuttanut yhtä suuria vahinkoja ja monimuotoisempi osaamisperusta mahdollisti uusien kasvualojen syntymisen kuten teollisen Tampereen ICT ja terveysteknologia. Yksinkertaista reseptiä ei pienten kaupunkien pelastamiselle ole Krugmanillakaan antaa, mutta kahdesta asiasta on apua: oma college ja maahanmuuttajat. Kannattaa pitää siis kiinni ammattikorkeakoulustaan, jälkimmäistä neuvoa lienee meillä hieman helpompi toteuttaa suurissa kaupungeissa.

Hieman toisenlaisen näkökulman globaalin tietointensiivisen talouden voittokulkuun tarjoaa Campbridgen yliopiston Finbarr Livesey, joka viime vuonna julkaistussa kirjassaan From Global to Local: The Making of Things and end of Globalisation väittää, että maailmankaupan kasvu hidastuu ja että valmistuksen offshoringin sijaan siirrytään reshoringiin. Reshoringilla hän tarkoittaa sitä, valmistus palaa edullisten työvoimakustannusten maista takaisin alueelliselle tai paikalliselle tasolle, lähelle asiakkaita. Alueilla hän viittaa talousalueisiin kuten Nafta tai EU.

Hänen mukaansa valmistus palaa takaisin kolmesta syystä: automaatio ja robotisaatio tekevät työvoimakustannuksista vähemmän merkityksellisiä, 3D-tulostus ja muut teknologiat vähentävät tarvittavien yksittäisten osien määrää (yhä monimutkaisempia osia voidaan valmistaa ilman liittämisiä) ja vaihteleva öljyn hinta tekee kuljetuskustannuksista vaikeasti ennakoitavia. Joissakin tapauksissa myös kuljetusten vaatima aika on liian pitkä. Tässä hänen esimerkkinsä on Zara, jonka valmistus on regionaalista (Espanja, Portugali) päämarkkinoihin nähden (EU). Pidemmällä aikajänteellä myös vahvistuva kiertotalous suosii toimintojen läheisyyttä.

Livesey antaa useita esimerkkejä reshoringista Yhdysvalloista ja Britanniasta. Suomikin on päässyt mukaan Jopon myötä, kun Helkama siirsi sen valmistuksen takaisin Suomeen. Adidas on puolestaan kehittänyt Speedfactoryn, jossa robotit tekevät urheilukenkiä aasialaisen käsityön sijaan. Ensimmäinen Speedfactory on sijoitetty Saksan Ansbachiin, seuraavat ehkä eri puolille maailmaa markkinoiden läheisyyteen. Yhden tehtaan kapasiteetti voi nousta 500 000 pariin, kun Adidaksen vuosivolyymi on 3 miljoonaa paria.

Reshoring ei ole kuitenkaan aina helppoa, kuten saivat huomata GE ja Google. GE:n Appliance Parkiin Kentuckyyn tarvittiin 2500 työntekijää. Hakijoita oli 10 000, joista 6000 läpäisi ensimmäisen vaiheen, lopulta 730 täytti kriteerit. Ensimmäisen vuoden aikana potkut sai vielä 228 työntekijää, joten tavoitteesta oltiin kaukana. Google taas avasi Flextronicsin kanssa Texasiin tehtaan tuottamaan Moto X -puhelimia. Jotta tarvittavat osaavaa 2500 työntekijää lopulta saatiin kasaan, 6500 piti palkata.

Syynä ongelmiin on Liveseyn mukaan se, että teollinen yhteisosaaminen (industrial commons) on ehtinyt häviämään. Valmistuksen yhteisosaaminen on alun perin Pisanon ja Shihin lanseeraama käsite, joka viittaa kokonaisuuteen, johon kuuluvat käytössä olevat tuotantoteknologiat, työntekijöiden kehollistunut tietämys koneista sekä tekninen ymmärrys materiaalien, koneiden ja järjestelmän vuorovaikutuksesta.

On vielä vaikea sanoa, ovatko Liveseyn esimerkit heikkoja signaaleja vahvistuvasta trendistä vai sittenkin yksittäistapauksia. Mielenkiintoinen suomalainen esimerkki on Turun laivanrakennus, joka kertoo siitä, että ainakin manufacturing commons elää ja voi hyvin siellä, ja Tampereellakin valmistetaan edelleen monimutkaisia liikkuvia työkoneita. Jos taas yksinkertainen valmistus palaa paikallisiin automatisoituihin tehtaisiin, uusia työpaikkoja ei kovin paljoa synny, eikä robottien ohjelmointi onnistu pelkällä peruskoulupohjalla. Ja lopulta meidän haasteemme on edelleen se, että emme ole juuri koskaan lähellä asiakkaita ja siksi kuljetusinfrastruktuurista täytyykin pitää huolta. Livesey arvelee, että EU:n valmistuksen keskuspaikka tulee olemaan Saksa, jossa on industrial commonsia, teknologiaa ja hyvä markkinaläheisyys.

Hienon suomalaisen mallin pienen paikkakunnan ja vientikelpoisen valmistuksen yhdistämisestä tarjoaa Kyrö Distillery (Napue-gin), mutta meillä ei vielä oikein ymmärretä maker- ja artesaanikulttuurin voimaa ja mahdollisuuksia, päinvastoin kuin vaikkapa keskikokoisessa yhdysvaltalaiskaupungissa Portlandissa.