Kaupunki tuli ulos kaapista

Viime viikkoina mediassa on keskusteltu paljon kaupungistumisesta ja kaupungeista ja onpa jo vaadittu kaupunkien ja maaseudun välisen vastakkainasettelun lopettamistakin. Suomi on kaupungistunut kehittyneisiin talouksiin verrattuna jälkijunassa ja teollistumiseen liittynyt muutto 1950- ja 1960-luvuilla oli vasta alkusoittoa. Ja silloin kasvoivat tyypillisesti ”yhden tehtaan” kaupungit. Nyt osaamispohjaisen talouden myötä monipuoliset kaupunkiseudut.

Kaupungistuminen on ollut meille jotenkin vaikea aihe. Vuonna 1946 Väestöliiton silloinen toiminnanjohtaja Heikki von Hertzen pelotteli kaupunkielämän vaaroista legendaarisessa pamfletissaan Koti vaiko kasarmi lapsillemme. Minulle, ensimmäisen polven kaupunkilaisellekin oli pitkään selvää, että pohjimmaltaan maaseudulla kaikki oli paremmin, mutta jostain syystä ihmisten nyt vain täytyy asua kaupungeissa. Maaseutukaipuuta edustaa meillä tietysti kesämökkikulttuuri. Itse vietin ensimmäisen kaupunkijuhannuksen viime kesänä, kun olimme myyneet kesämökkimme.

Suomalainen aluepolitiikka on aina ollut tosiasiallisesti maaseutupolitiikkaa tai taantuvien teollisuusalueiden politiikkaa. Jo edesmennyt tamperelainen yrittäjäystäväni investoi teollisuuslaitoksen 80-luvulla Kyyjärvelle silloisen Kehitysaluerahaston tuella. Joitakin vuosia myöhemmin käväisin siellä suunnalla liikkuessani seudulla: ruohottuvalla tontilla oli tyhjä peltihalli, joka oli silti kannattanut tehdä tukipaketti huomioon ottaen. Osa aluepolitiikasta oli ns. suurta aluepolitiikkaa, mikä tarkoitti, että varsinaisten tukien ohella valittuja paikkoja tuettiin epäsuorasti muiden valtion budjettimomenttien kautta. Esimerkiksi Oulun yliopisto sai pitkään suhteellisesti enemmän valtion suoraa rahoitusta kuin Tampereen yliopistot.

Taloudellisessa mielessä kaupunkien merkitystä jälkiteollisen yhteiskunnan näkökulmasta alettiin ymmärtää 1980-luvun jälkipuoliskolla, kun yliopistojen läheisyyteen ryhdyttiin rakentamaan teknologiakeskuksia. 1990-luvun lamasta noustiin jo Nokia-vedolla, toki silloinkin vielä kirjoiteltiin uusteollistamisohjelmia. Paavo Lipposen II -hallituksen ohjelmassa puhuttiin ensimmäistä kertaa kaupunkipolitiikasta. Muunlainen aluepolitiikka ei sinänsä hävinnyt sen tieltä, mutta oleellista oli, että kaupunkien merkitys tunnustettiin.

Juha Sipilän hallituksen ohjelma ei kovin paljon kaupungeista puhu ja perinteisempi aluepolitiikka esiintyy esimerkiksi modernimmalta kuulostavan biotalouden otsikon alla, joka todellisuudessa näyttäisi liittyvän erityisesti metsän hakkuiden kasvattamiseen. Pääministeri itse toteaa Suomenmaassa (8.9.), että hänelle maaseudun ja kaupunkien vastakkainasettelu on täysin keinotekoista ja vastenmielistä. Hyvin sanottu, enkä itse näekään keskustelussa mitään vastakkainasettelua. Se, että kaupungistuminen on tosiasia ja selkeästi maailmanlaajuinen trendi, ei tarkoita, että joku olisi jotakin toista vastaan. Ja taas toisaalta vasta nyt meillä kunnolla opittu ymmärtämään ja tutkimaan kaupunkeja laajassa mitassa. Tosin Helsingin yliopisto on viisaudessaan päättänyt jättää kaupunkitalouden professuurin täyttämättä, eikä kaupunkitalouden maisteriohjelmaakaan ole.

Samaisessa Suomenmaan kolumnissaan pääministeri toteaa hyvin, että kaupungit tarvitsevat maaseutua ja päinvastoin. Lisäisin tähän mielelläni globaalin näkökulman. Jos kinnulalainen maanviljelijä tarvitsee uuden älypuhelimen tai loman sykkivässä metropolissa, siihen ei tarvita Helsinkiä tai muutakaan suomalaiskaupunkia. Jos Helsingin Kalliossa asuva hipsteri haluaa syödä tammenterhoilla kasvatettua iberico-kinkkua tai lorauttaa risottoonsa tryffeliöljyä sekä huuhtoa annoksen alas lasillisella Rhônen laakson viiniä, siihen tarvitaan espanjalaista tai ranskalaista maaseutua. Kaupungit siis tarvitsevat maaseutua ja päinvastoin, mutta eivät mitenkään välttämättä saman maan sisällä.

Mitä tulee yleisemmin ihmisten muuttoon tai yritysten sijoittumispäätöksiin, ne tekevät niitä joka tapauksessa omista lähtökohdistaan. Aivan vastaavalla tavalla kunnat ja seutukunnat voivat kehittää vetovoimaansa ja tehdä strategisia valintoja, mutta kaikkien ei kannata olla smart cityjä. Tamperelainen vaikuttaja ja kaupunginjohtaja Erkki Napoleon Lindfors (sd), ymmärsi 1950-luvulla suomalaisen teollisuuden kehdossa, että teollinen valmistus katoaa ja että kaupunki tarvitsee yliopiston. Lienee ollut selittämistä aseveljille, mutta tuumasta toimeen ja niin aloitti helsinkiläinen Yhteiskunnallinen korkeakoulu Tampereen yliopiston nimellä 1960-luvun alussa. Porille valtio oikein tarjosi yliopistoa 1970-luvulla, mutta siellä toverit luottivat raskaaseen teollisuuteen.

Suomalaista keskustelua vaivaa hieman pyrkimys konsensukseen. Mutta puolueet ajavat kannattajiensa todellisia tai kuviteltuja etuja joka tapauksessa. Ja aivan varmasti hailuotolaisten mielestä silta heille on tärkeämpi kuin Raide-Jokeri ja helsinkiläisten mielestä päinvastoin. Onneksi meillä on toimiva parlamentaarinen järjestelmä tällaisten kysymysten ratkaisemiseksi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s