Haaveena kivijalkayrittäjyys?

Mamma ostaa juuri leivottua pastaa kivijalkakaupasta, tuoreen leivän viereisestä kaupasta, pullon viiniä kolmannesta ja nauttii cappuccinon katukahvilassa. Sitten kotiin laittamaan ruokaa työstä tulevalle miehelle ja yliopistossa opiskelevalle aikaismiespojalle. Kauppakeskukset eivät ole pilaamassa elävää katutilaa, eikä räntäsadekaan haittaa. Viime vuosien kaupunkikeskustelussa entusiastit ovat vaatineet meilläkin elävää katutilaa kuten ihmisiä ja tapahtumia, kivijalkaliikkeiden monipuolista kirjoa sekä kevyen liikenteen edistämistä. Hyviä tavoitteita kaikki, miksi meillä ei kuitenkaan ole vanhojen eurooppalaisten kaupunkien kaupallisia palveluita katutilassa, myös muualla kuin kaupunkien keskustoissa?

Epäilemättä syitä on useita, mutta lähdetään liikkeelle meidän yhteiskunnallisista käytännöistämme. Monissa Etelä-Euroopan maissa naiset ovat kotona tai osa-aikatöissä ja voivat käyttää aikaa asiointiin eri kaupoissa. Meillä kaikkien kynnelle kykenevien toivotaan olevan töissä ja varsinkin asiantuntijatehtävissä tehdään pitkää päivää, joten työpäivän jälkeen moni arvostaa sujuvaa asiointia ja kotiin pääsyä. Lapsiperheiden vanhempia saattaa vielä odottaa illan harrastusrumba, joten oleiluun kaupunkitilassa ei ole välttämättä mahdollisuuksia.

Vanhoihin eurooppalaisiin kaupunkeihin verrattuna meidän ongelmamme on autoilukaupungin ideaan pitkään perustunut kaupunkisuunnittelu ja liian harvaan asutut yhdyskunnat. Helsingissä kunnolliseen, monipuolisen lähipalvelurakenteen vaatimaan, tiheyteen päästään vain Kalliossa ja Punavuoressa, Tampereella ei oikein missään. Keskustassa työssäkäyvät ja vierailijat korvaavat toki puuttuvaa tiheyttä. Lähiöiden suunnittelu on perustunut ”asuintalot ja erillinen ostari” -malliin, jossa vähäinen käyttäjämäärä elättää pienen keskittymän peruspalveluita. Toisaalta lähiöissä ei välttämättä haluta palveluita lähelle, kuten professori Marketta Kytän Urbaani onnellisuus-tutkimuksessa havaittiin. Syynä epäilemättä häiriöiden pelko, mutta myös liikkuminen joka tapauksessa autolla.

Kaupallisista palveluista ei oikeastaan pitäisi puhua kokonaisuutena, vaan tarkastella eri palvelutyyppejä ja niiden sijoittumista. Tavanomaiset lähipalvelut – parturi, perusruokakauppa tai korjausompelija – elävät lähialueen asukastiheydestä. Monilla yhden hengen mikroyrityksillä haasteena ovat aukioloajat. Jos haluaa pitäytyä jotakuinkin normaalissa päivän pituudessa, on vaikea olla auki aamulla ennen asiakkaiden tavanomaista työaikaa ja illalla siten, että työstä palaavat ehtivät asioimaan. Etelä-Europan mailla järjestelyä helpottaa muutaman tunnin siesta.

Päivä pitenisi ulkopuolisen työntekijän palkkaamisella, mutta kynnys on suuri ja vaatisi volyymissa pysyvän tasonnoston. Joissakin maissa ongelmaa ratkaistaan pimeällä siirtolaistyövoimalla ja erittäin joustavilla työehdoilla, meillä verokiila on korkea. Yksi tapa parantaa tilannetta voisi olla se, että vaikkapa Kallion kaupat sopisivat, että kaikki ovat auki torstaisin klo 20 asti. Tämä helpottaisi työssäkäyvien lähialueen asukkaiden asiointia.

Erikoiskauppa vaatii laajempaa asiakaspohjaa. Sukellusvälineitä myyvä liike voi toimia Mannerheimintiellä kivijalassa ja asiointialue voi olla laaja, koska asiointitarve on harvahko ja täsmälliseen tarpeeseen perustuva. Asun Vallissa, mutta sukseni huollatan Puhoksen Intersportissa, koska se on hyvä ja osaava. Merkkivaatteita ja -asusteita voi ostaa yhä helpommin verkkokaupasta, muutoin kansainväliset brändit vaativat niin suuret asiakasvirrat ja näyttävän liikepaikan, että vain keskustan high street tai kauppakeskus voivat ne tarjota. Kivijalka Lauttasaaressa ei ole vaihtoehto. Itse asiassa kauppakeskus korvaa meillä puuttuvaa tiheyttä.

Merkittävää on meidän asiointitapamme. Olemmeko tottuneet käyttämään palveluita, arvostammeko sujuvuutta ja helppoutta tai onko meillä halua viettää aikaa ”kaupungilla”. Miksi mennä kahvilaan, jos voi keittää kahvin edullisemmin kotona? Miksi käydä kaupassa harva se päivä, jos voi käydä Käpylän Mustassa Pekassa kerran viikossa ostamassa viikon tarpeet. Palvelu ja valikoima ovat erinomaisia; mistä muualta saa vaikkapa Muoniojoen luonnon harjusta? Liikkumisen tavat vaikuttavat myös asiointiin. Jos kulkee autolla, voi asioida vaikka työmatkan varrella. Jos kulkee julkisilla, on mukavaa asioida lähellä.

Kaupallisten palveluiden luonne ja sijoittuminen ratkeavat lopulta kulutuskäyttäytymisen perusteella. Kivijalkayrittäjää ei vielä lämmitä kansalaisten romanttinen arvostus sinänsä, vaan kauppaakin pitäisi saada aikaan. Mobiilia työtä tekevän viestintäasiantuntijan mielestä voi olla mukava työskennellä kahvilassa, mutta latte kolmessa tunnissa on pieni korvaus työtilasta. Funktionaalisen kaupunkisuunnittelun aikaansaannosten korjaaminen kestää kauan, ja merkittävästi yhdyskuntarakenteita tiivistävistä kaavoista on nähty vasta Helsingin uusi, erinomainen yleiskaava, Tampereen valmistelussa oleva yleiskaava on myös lupaava. Kaava ei silti takaa, että palveluita syntyy. Myös yhteiskunnallisten käytäntöjen on muututtava, lisäksi korkean työvoimakustannusten maassa palveluyritysten toimintaympäristö kaipaisi lisää joustavuutta.

Helsingin kantakaupungin asukkaana ja vannoutuneena urbanistina toivon sydämestäni, että kivijaloissa olisi pöhinää ja elämää, mutta haaveilun ja kauppakeskusten sättimisen sijaan toivoisin uusia ja konkreettisia avauksia – kaikilta osapuolilta. Paikallisten yritysten yhtenäiset ilta-aukiolot kerran viikossa, pienyrittäjien työllistämisen edellytysten madaltaminen, lähipalveluiden käyttöä tukevat nouto- ja kuljetuspalvelut… keksikää lisää.

3 kommenttia artikkeliin ”Haaveena kivijalkayrittäjyys?

  1. Totta joka sana. Suomessa on vain liian vähän asiakkaita tuomaan riittäviä rahavirtoja tämän ”romanttisen” kaupunkikulttuurin säilyttämiseksi, ainakin toistaiseksi. Tiivis kaupunkirakenne on avainsana. Tämän vähäisen asiakasvirran johdosta olen haastatellut muutamia hesalaisia yksinyrittäjiä ja kertovat, että aukioloajat keskitettävä ruuhkaan, jolloin kannattaa edes kahvia. tätä ennen on tultava kaksi tuntia ennen aukioloa valmistelemaan syötävät ja juotavat.

  2. Kantakaupunkia kivijalkakaupat edellyttävät, tiivistä vauraiden, vapaamielisten ja yhteisöllisten ihmisten kaupunkirakennetta. Mutta sellaista ei osata Suomessa rakentaa, ei edes kaupunkien kupeeseen. Katajanokkakin kaupungin kupeessa on liian lähiömäinen ja suomalaiset kaupungit kauttaaltaan täynnä ’pelto- ja metsälähiöitä, joissa elämä on onnetonta – ja populismi kukkii!

  3. Itse miettisin myös näiden katujen, mihin pikkuliikkeitä halutaan, luonnetta. Kaupunkiympäristön pitäisi olla myös ilman kauppoja mukavaa ja miellyttävää kävely-ympäristöä, jossa ihmiset kävelevät kaupoista riippumatta. Eli toisin sanoen kauppojen, vaikka ne kaikki olisivatkin sovitusti kerran viikossa auki ilta kahdeksaan, kannattaa katsoa ympäröivää tilaa. Onko katupuita, penkkejä, entä liikennemelu? Haittaako jalkakäytäville pysäköidyt autot ja A-mainokset kulkemista? Aiheuttaako bussiliikenteen paljous jopa haittaa, vaikka pysäkki olisikin juuri kohdalla? Entä asiointipysäköinti? Onko edessä kulkeva katu sekä kaikki poikkikadut pyhitetty vain asukastunnuksia käyttäville seisoville autoille? Onko perhepyöräily mahdollista – onko sekaliikenne riittävän turvallinen, tai kulkeeko kaksisuuntainen pyörätie väärällä puolella tai katujen keskellä esim. Urheilukatu, Aleksis Kiven katu, Koskelantie. Entä turvallinen runkolukittava pyörien säilytys?

    Asia ei ole niin yksinkertainen.

    Ihmiset yksinkertaisesti pitää houkutella pois kodeistaan viettämään edes osan vapaa-ajastaan kaduille. Silloin katujen, puistojen ja torien on oltava viihtyisyydessään olohuoneen arvoista tilaa. Nyt katutila muistuttaa ennemminkin eteistä, ilman penkkiä.

    Vain ihmiset kaduilla tuo uusia ihmisiä. Ja taas ilman ihmisiä ei ole yrityksiä. Kolkoilla kaduilla ei viihdy kukaan, ei ihmiset eikä yritykset. Kokonaisuuden ymmärtäminen on tärkeää. Nyt ollaan katujen suhteen muna-kana -tilanteessa. Kauppakeskuksissa tätä tilannetta ei ole. Käytävät ovat kuin olohuoneita, ihmisiä paljon, ja kaikki näyttävät viihtyvän. Lisäksi jokainen yksittäinen yritys on huomannut muiden liikkeiden olevan myös oman liikkeen edellytys. Yhteistyön merkitystä ei kukaan kyseenalaista. Miksi katuverkolle ei muodostu Helsingissä samaa? Jo Tukholmassa tämä suuntaus on itsestäänselvyys. Rörstrandsgatanin yritykset ovat suurta perhettä, samoin Åsögatanin. Molemmat pitävät itseään Tukholman parhaana katuna.

    Ja mitä tulee työllistämiseen, niin miksi vain partureissa ja yksityisillä lääkäriasemilla tehdään töitä omilla Y-tunnuksilla? Miksi esim. kahvilassa tai pyöräliikkeessä ei voisi tehdä samoin? Ei työllistetä työntekijää, vaan haetaan kumppanuuksia. Jokainen hoitaa verot ym. kulut itse.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s