Pirulliset ongelmat ratkaistaan kaupungeissa

Horst Rittel ja Melvin Webber[1] julkaisivat yli 40 vuotta sitten klassisen artikkelinsa, joka liittyi yleisen suunnitteluteorian dilemmoihin. Tuossa artikkelissaan he lanseerasivat pirullisen ongelman (wicked problem) käsitteen, joka on vähitellen kulkeutunut meikäläiseenkin yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Rittelin ja Webberin radikaali havainto oli se, että päinvastoin kuin aikakauden suunnittelu-usko oletti, kaikkia – varsinkaan yhteiskunnallisia – ongelmia ei voidakaan ratkaista perinteisen suunnittelun keinoin. Näille pirullisille ongelmille on tyypillistä, että jo itse ongelma on vaikeasti määriteltävä, eikä myöskään ole selvää, koska ratkaisu on löytynyt. Lisäksi ratkaisuehdotukset eivät välttämättä ole oikeita tai vääriä, tai hyviä tai huonoja. Ratkaisuehdotusta on usein vaikea testata ja oppiminenkin on hidasta, koska ongelmat ovat tyypillisesti ainutlaatuisia. Tyypillisiä aikamme pirullisia ongelmia ovat vaikkapa ilmastonmuutos, sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistaminen tai eräät kaupunkisuunnittelun kysymykset.

Ymmärrettävästi pirullisiin ongelmiin viitataan mielellään, sen sijaan tapoja niiden kanssa elämiseksi kehitetään vähemmän. Sitran fellow Timo Hämäläinen on kuitenkin pelottomasti tarttunut toimeen ja hän ehdottaa uudessa artikkelissaan[2] keinoja miten ja missä ongelmia voidaan yrittää ratkaista.

Hänen mukaansa julkisen hallinnon tulisi ottaa suhteessa pirullisiin ongelmiin eräänlainen mahdollistajan rooli, joka edistää ja tukee:

-eri osapuolten osallistumista, vuorovaikutusta ja yhteistyötä

-kollektiivista oppimista

-keskinäistä koordinaatiota ja yleistä ohjausta

-monimuotoisuutta ja kokeiluja

-systeemisten jäykkyyksien ja pullonkaulojen poistamista.

Vaativa lista minkä tahansa toimijan omaksuttavaksi. Mutta varsinaisesti Hämäläisen tutkimuksen keskeisin väite on se, että kaupungit tai metropolit ovat parhaita ympäristöjä pirullisten ongelmien ratkaisuun. Miksi näin? Kaupungeissa (ja metropoleissa) on tyypillisesti monipuolista ja erikoistunutta osaamista, asiantuntijapalveluita sekä limittäisiä verkostoja, jotka kykenevät tuottamaan innovatiivisia ehdotuksia. Nämä monipuoliset resurssit sijaitsevat fyysisesti lähellä toisiaan, mikä puolestaan tukee kasvokkaista vuorovaikutusta ja kollektiivista oppimista. Vakiintuneet verkostot taas vahvistavat luottamusta ja helpottavat mobilisointia.

Kaupungit, kaupunkiseudut ja metropolit ovat luonnollisia talousalueita, joiden rajojen sisällä hallinta on helpointa toteuttaa. Haasteet ovat ikään kuin niiden ”omia”. Lisäksi lähellä ihmisiä oleva paikallishallinto on usein ketterämpää kuin valtionhallinto. Ja lopuksi väestötiheys tuottaa ekologisia hyötyjä mm. infrastruktuurin tehokkaan hyödyntämisen myötä.

Mielenkiintoinen ja tärkeä avaus Timo Hämäläiseltä. Sinänsä meillä kehitys näyttäisi menevän aivan toiseen suuntaan, kun kasvavat ja monipuoliset kaupunkiseudut ovat jäämässä itsehallintoalueiden varjoon.

 

[1] Rittel, H & Webber, M (1973): Dilemmas in a General Theory of Planning. Policy Sciences 4 (1973), 155-169.

[2] Hämäläinen, T. (2015): Governance Solutions for Wicked Problems: Metropolitan Innovation Ecosystems as Frontrunners to Sustainable Well-Beig. http://timreview.ca/article/935

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s