Mistä hyvinvointi syntyy ja mitä ovat julkiset hyvinvointipalvelut? Ensimmäisen kysymykseen on helppo vastata, että se on hyvin yksilöllistä, enkä nyt ryhdy jaarittelemaan sinänsä asiat yksinkertaisesti selittävästä Maslowin tarvehierarkiasta. Julkisten hyvinvointipalveluiden on taas perinteisesti ajateltu tarkoittavan sosiaali- ja terveyspalveluita, tai ainakaan katujen hoitoa ei ole laskettu hyvinvointipalveluiksi.

Hyvinvointipalveluitten luonne jäi mietityttämään viime perjantaisen Tapiola Sinfoniettan neuvottelukunnan kokouksen jälkeen. Todellakin, kiitos Espoon kaupungille, että saan olla mukana tuossa kiinnostavassa ryhmässä. Sinfoniettahan on korkeatasoinen kaupungin ylläpitämä orkesteri, joka tunnetaan kotimaassa ja maailmassa Aasiaa myöten.

Kaikki tietävät, että kaupunginorkesterit konsertoivat. Mutta ainakin Sinfoniettan tapauksessa ne tekevät paljon muutakin. Kymmenien erilaisten julkisten konserttien ohella orkesteri esiintyy erikokoisissa kokoonpanoissa palvelutaloissa, sairaaloissa, neuvoloissa, päiväkodeissa ja kouluissa. Tuhannet nuoret saavat kosketuksen klassiseen musiikkiin, toisaalta palvelutaloissa asuvat seniorikansalaiset voivat nauttia tasokkaasta elävästä musiikista, vaikka eivät voisi konserttiin enää lähteäkään.

Somaliäidin ensi kosketus Sibeliukseen saattaa tapahtua neuvolakäynnin yhteydessä – laadukasta kotouttamista – ja joskus musiikki voi lieventää vanhempien hätään. Eräällä sairaalaesiintymisellä oli käynyt niin, että leikkauksessa ollutta kolmevuotiasta lasta osastolle tuotaessa hän oli havahtunut hereille musiikkiin ja jäänyt keskittyneesti kuuntelemaan sitä. Huolestuneet vanhemmat olivat huokaisseet helpotuksesta huomatessaan lapsen reagoineen musiikkiin ja selvästi toipuvan.

Oli myös lämmittävää kuulla kouluvierailuja tekevän orkesterin jäsenen innostuneena kertovan miten hän nimenomaan haluaa käydä yläasteella, mitä yleensä pidetään kaikkein haastavimpana kohderyhmänä.

Taloudellisesti vaikeina aikoina joudutaan aina pohtimaan mihin veroeurot käytetään ja myös mistä säästetään. Olin mukana kunnallispolitiikassa Tampereella ja muistan hyvin 1990-luvun aikana käydyt keskustelut. Siihen aikaan kunnallistalouden säästöt tarkoittavat todellisuudessakin säästöjä eli että seuraavana vuonna rahaa käytettiin vähemmän, eikä vain että kustannukset eivät kasva. Näissä tilanteissa nousee helposti esiin kulttuurin rahoitus, sehän ei pääsääntöisesti ole kunnille pakollista.

Tampere oli aikoinaan ja on edelleen kulttuurikaupunki ja niin Espookin. Vaikka kulttuurin tukeminen ei ole pakollista, se on hyödyllistä. Hyvinvointi ei synny ainoastaan terveyspalveluista tai edes pelkästä terveydestä, vaan ihminen on myös kulttuurillinen olento, joka tähyää kohti henkisiä arvoja ja kulttuuripalveluiden tehtävä on tukea tätä inhimillisen kasvun pyrkimystä. Monikulttuuristuvassa maailmassa musiikki on ehkä jalkapallon ohella yksi kaikkein yhteisimmistä kielistä.

En halua talouttakaan vähätellä, ja siksi onkin ollut ilahduttavaa seurata miten esimerkiksi espoolaisten Etelä-Korean valloitus käynnistyi Sinfoniettan johdolla elinkeinoelämän seuratessa mukana.

Vaikeina aikoina erityisesti tarvitsemme hengen ravintoa ja orkesterin kausikorttien myynnin kasvukin osoittaa, että siitä ollaan valmiita maksamaan myös omalla rahalla. Toivottavasti sentään näitä hyvinvointipalveluita ei integroida tuleviin sote-alueisiin.