Olen viime viikkojen aikana ollut puhujana ja osallistunut eri yhteyksissä keskusteluun kaupungistumisesta, kuntarakenteesta ja julkisesta palvelutuotannosta. Ideologiset erot nousevat yleensä hyvin nopeasti esiin ja ryhdytään väittelemään akselilla kaupunki-maaseutu, julkinen-yksityinen, hallinto-osallisuus. Lähes aina yksi keskeinen taustalla vaikuttava tekijä on ilmiselvästi valinnanvapaus.

Suomessa muuttaa vuosittain lähes 900 000 ihmistä, joista neljä viidestä muuttaa työssäkäyntialueen sisällä. Keskitetäänkö heitä jonnekin vai muuttavatko he mahdollisesti vapaaehtoisesti? Nyt muuttoliike suuntautuu kaupunkeihin. Jos oletetaan, että ihmiset muuttavat vapaaehtoisesti, pitäisikö heidän muuttohalujaan jotenkin hillitä? Jos ei muuten, niin niiden mieliksi (ja taloudelliseksi hyödyksi), jotka eivät halua muuttaa. Meillä on kuitenkin voimassa vapaus valita kotikunta ja yrityksetkin voivat investoida minne haluavat, tosin valtionyhtiöiden osalta näyttäisi olevan haluja hieman ohjata poliittisesti.

Markkinataloudessa kuluttaja voi valita minkälaisen palvelun tai tuotteen ostaa. Me oletamme, että kansalainen on kyvykäs valitsemaan minkälaisen asunnon, auton tai ulkomaanmatkan hän ostaa. Oletamme myös, että hän kyvykäs vaikkapa valitsemaan puolisonsa. Kaikki nämä ovat eri tavoin suuria päätöksiä. Kuitenkin ajatus siitä, että voisi valita lapsensa koulun tai omalääkärin, herättää voimakasta vastarintaa. Puhumattakaan siitä, että voisi valita yksityisen ja julkisen sektorin tuottaman palvelun väliltä.

Mitä tulee monituottajamalliin, jossa julkisia palveluita voivat tuottaa sekä yksityinen että julkinen palvelutarjoaja, ideologinen väittely on tarpeetonta, sillä asia selviää nopeasti kokeilemalla sitä käytännössä. Mitään yleistä teoreettista oikeata ei sinänsä ole olemassa. Sama koskee vaikkapa perustuloa, josta on keskusteltu vuosikymmenneniä. Laitetaan kokeilu pystyyn niin näemme miten ihmiset käyttäytyvät ja miten he käyttävät valinnanvapauttaan.

Osallistaminen ja osallisuus ovat viime vuosina voimakkaasti julkisen päätöksenteon ja palvelutuotannon yhteydessä esiin nousseita ajatuksia. Lähtökohtia on useampia; yksi linja liittyy käsitykseen edustuksellisen demokratian riittämättömyydestä, toinen ihmisten (oletetusta) kasvaneesta kyvykkyydestä osallistua itseään koskevaan päätöksentekoon, kolmas innovaatiotutkimuksen havaintoihin käyttäjien merkityksestä palveluiden kehittämisessä. Palveluiden kehittämiseen liittyvä lähtökohta on selkeä: meillä on tietoa juuri niistä palveluista, joita käytämme. Lähiympäristöön liittyvät kaavoitus- ja rakennushankkeet taas koskevat meitä itsestään selvästi, välillä tosin ihmettelen, kuka edustaa tulevaa asukasta.

Edustuksellisessa demokratiassa äänioikeutettu voi vapaasti valita kenelle äänensä antaa. Tässä mielessä osallistumisen keskeinen lähtökohta on valinnanvapaus. Mutta eikö juuri valinnanvapaus olisi konkreettisemminkin osallistumista? Jos voin valita lapseni koulun, se on selkeä ilmaus toiveistani. Samoin jos voin valita omalääkärin. Eikö silloin resurssit ohjaudu juuri niihin palveluihin, joita ihmiset pitävät itselleen sopivimpana? Vai pitäisikö meidän luottaa, että vastaamalla mahdolliseen asiakastyytyväisyyskyselyyn tai ottamalla yhteyden kunnanvaltuutettuun palvelu muuttuu sellaiseksi kuin toivon.

Meillä on tapana ylpeillä suomalaisella koulutusjärjestelmällä ja ylipäätään väestön korkealla koulutustasolla. Toisaalta länsimaisen filosofian pitkään linjaan perinteeseen kuuluu ajatus yksilöstä moraalisesti vastuullisena toimijanan, vaikka Marx ja strukturalistit ovatkin tätä hieman haastaneet. Pitäisikö meidän jo hyväksyä kansalaisten aikuisuus ja kyky tehdä itselleen sopivia valintoja? Tuetaan kuitenkin niitä, joilla ei ole siihen kykyä. Eihän koulussakaan kaikkia laiteta tukiopetukseen, jos yhdellä on oppimisvaikeuksia.