Keskustapuolueen talousmaantieteelliset linjaukset ovat nousseet näyttävästi julkiseen keskusteluun viime päivinä. Varsinkin väite siitä, että asuntotuotannon jarrutus pääkaupunkiseudulla laskisi asuntojen hintaa, on otettu tyrmistyneenä vastaan. Elias Oikarinen, yksi Suomen johtavista asuntomarkkinoiden tutkijoista, esittikin eilisessä Helsingin Sanomissa (10.5.) toisenlaisia, tutkimukseen perustuvia näkemyksiä asiasta. Tilannetta ei parantanut yhtään puolueen talousmaantieteellisen työryhmän puheenjohtajan Johannes Hirvaskosken kirjoitus (HS 11.5.), jossa hän vaati panostuksia alkutuotantoon ja tuotannolliseen toimintaan ja epäili kaupunkituottavuuden hyötyjä.
Minulla ei ole pienintäkään syytä epäille etteikö hallituksen muodostaja Juha Sipilä tuntisi erittäin hyvin kaupunkituottavuuden edut ja korkean arvonlisän yritystoiminnan hyödyt maan taloudelle. Siitä huolimatta esitän muutamia huomioita kaupunkikeskusteluun.
Ensin kuitenkin muutama konkreettinen fakta kymmenen suurimman kaupungin merkityksestä. Vuonna 2013 niiden asukasluku oli 38,7 % koko maan asukasluvusta. Bruttokansantuotteesta ne tuottivat 62,7 %. Vuosina 2000-2012 koko maan työpaikkalisäyksestä 89,3 % kohdistui näihin kaupunkeihin ja tutkimus- ja kehitystoiminnan menoista 81 % käytettiin näissä kaupungeissa. Jos seuraamme Ruotsin kaupungistumista, vuoteen 2030 mennessä 500 000 – 600 000 ihmistä lisää muuttaa kaupunkeihin. Kaupungeissa ratkaistaan tämän maan taloudellinen menestys, mutta kaupungit tai valtio eivät sitä sinänsä ratkaise, vaan viime kädessä yritykset.
Valtio voi edistää yritysten menestymistä koulutuksen, tutkimus- ja kehitystoiminnan rahoituksen, toimivan infrastruktuurin ja verotuksellisten kannustimien keinoin. Kaupungit voivat puolestaan luoda osaajille vetovoimaisia asuin- ja elinympäristöjä sekä yrityksille innovatiivisia toimintaympäristöjä.
Elinkeinoelän tutkimuslaitos totesi vaikuttavassa laajan tutkimushankkeen loppuraportissa Missä arvo syntyy (2013), että lisäarvoa syntyy erityisesti tuotantoa edeltävissä vaiheissa (T&K, design, brändi) sekä tuotannon jälkeisissä vaiheissa (markkinointi, myynti, after sales). Konkreettisen valmistuksen parissa työskentelee vain noin kymmenen prosenttia työvoimasta. Jos haluamme, kuten Hirvaskoski ehdottaa, panostaa tuotantoon, se tarkoittaa selvästi alhaisempaa kustannustasoa ja alhaisempia palkkoja, koulutuksen painopisteen muutosta kohti alemman tason koulutusta, yritystukien kasvattamista, valtion teollisia investointeja, entistä kovempaa verokilpailua sekä lopulta alhaisempaa elintasoa ja vähäisempiä julkisia palveluita
Viime vuosien teollisuuspoliittisia pääuskomuksia ovat olleet teollinen cleantech ja biotalous. Cleantech ei ainakaan vielä ole lähtenyt lentoon ja nyt onkin vaadittu suuria kaupunkeja luomaan kokeilu- ja referenssiympäristöjä.
Suomen biotalousstrategian[1] mukaan ”biotaloudella tarkoitetaan taloutta, joka käyttää uusiutuvia luonnonvaroja ravinnon, energian, tuotteiden ja palvelujen tuottamiseen”. Biotaloutta ovat esimerkiksi biomassojen hyödyntäminen sekä lääkekehitys ja terveysteknologia. Jälkimmäiset toiminnot keskittyvät yliopistosairaaloiden ja yliopistojen läheisyyteen, mutta osa biotaloudesta voi synnyttää uusia työllistymismahdollisuuksia ja uutta liiketoimintaa myös maaseutumaisille alueille. Sitä on syytä edistää, varsinkin jos sen myötä tukien varassa eläviä alueita voidaan saattaa liiketoiminnan piiriin.
Keskustan pohdiskeluista noussut keskustelu on ollut hyödyllistä ja hyväksi: se on nostanut esiin myös paljon tosiasioihin pohjautuvaa tietoa kaupunkien merkityksestä ja tärkeydestä. Ehkä se myös auttaa ymmärtämään, että viime kädessä ihmiset päättävät itse missä haluavat asua ja yritykset mihin haluavat toimintojaan sijoittaa. Vauraus syntyy joka tapauksessa pääosin kaupungeissa, jos on syntyäkseen.
[1] http://www.biotalous.fi/wp-content/uploads/2015/01/Suomen_biotalousstrategia_2014.pdf
Nokkela Kaupunki 
Hei Juha!
En tiedä mistä oikeastaan puhut, kun kirjoitat minun epäilevän kaupunkituottavuuden hyötyjä. Kaupunkituottavuutta ei kiistetä viittamassasi raportissa, eikä HS mielipidekirjoituksessa. Sen sijaan molemmissa pyritään haastamaan keskustelua kokonaisvaltaisempaan suuntaan, jossa huomioidaan myös trendin sosiaaliset, ekologiset ja riskienhallinnalliset tekijät.
On virhepäätelmä loikata kaupunkituottavuudesta siihen, että metropolialuetta tulee kasvattaa. Tässä oletetaan jonkinlaista lineaarista jatkumoa. Olen näistä yksinkertaistuksista huolissani ja pyrkinyt laaja-alaistamaan keskustelua. Myös keskustelua kasvun järkevästä mitoituksesta pitäisi voida käydä, ilman että keskustelu heti lähtee laukalle ja kuvitellaan tai annetaan ymmärtää allekirjoittaneen vaativan panostamista vain alkutuotantoon tai teollisuuteen. Jos on lukenut talousmaantieteellisen työryhmän raportin, tällaista päätelmää ei tee.
Kyse on siitä, onko pyrkimys korkean arvonlisän tuotantoihin jo liian hallitseva, sekä mitä seurausvaikutuksia tällä – sinänsä kasvun edellytyksiä kyllä luovalla – valinnalla on. Kuinka kestävää kilpailuetua sillä voidaan saavuttaa? Olisiko sittenkin parempi hallita arvoketjun korkean arvonlisän alueiden (viittaamasi ketjun alku- ja loppupää) sijasta koko arvoketjua?
Toki asialla on myös hyvin laajoja globaaleja seurauksia, joista kirjoitin HS Mielipiteessä.
Olen myös entistä enemmän huolissani siitä, otammeko riittävästi huomioon tulevaisuuden epäjatkuvuustekijöitä, kuten vaikkapa robotiikan merkitystä. Sillä pitäisi olla syvällinen merkitys niin kaupunkien työvoiman tarpeelle kuin yhdyskuntasuunnittelun perusteille ja ns. eheän kaupunkirakenteen paradigmalle.
Juuri nyt ei pitäisi ekstrapoloida mennyttä suoraan tulevaksi kehitykseksi, sen enempää kuin olettaa Ruotsin esimerkin heijastavan tulevaisuutta. Se saattaa heijastaa vain menneisyyttä. Relevantti tulevaisuusajattelu on ennen kaikkea systeemiajattelua. Tässä kannattaa perehtyä vaikkapa Markku Wileniuksen käsityksiin.
Toivon vakavaa ja asioihin paneutuvaa keskustelua. Jos kuuntelet vaikkapa allekirjoittaneen, sekä toisaalta Soininvaaran ja Torstin, sekä Vaattovaaran ja Aron näkemykset Yle ykkösaamun lähetyksissä 20. ja 21.5., voit itse tehdä päätelmiä, onko keskustelu nyt riittävän tasokasta, vai onko se vain ohi huutamista.
Rakentavin terveisin,
Johannes Hirvaskoski
Kiiitos kommentistasi Johannes! Kysymys arvonlisää tuottavasta toiminnasta on selkeä kuten kirjoitin. Jos haluamme panostaa enemmään alkutuotantoon tai ylipäätään tuotannolliseen toimintaan, se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että työvoimakustannuksia, kuljetutuskustannuksia ja ylipäätään kaikkia liiektoimintakustannuksia täytyy alentaa. Se taas tarkoittaa esimerkiksi alempia palkkoja, alempia verotuloja ja heikompia julkisia palveluita. Riskit eivät suinkaan vähene, vaan kasvavat, koska alemman lisäarvon toimintaa on helpompi siirtää alemman kustannustason maihin kuin korkean arvonlisän toimintaa.
Professori Hannu Tervo on osoittanut vuosia 1990-2010 käsittelevässä tutkimuksessaan, että vähän Suomessa koulutusta vaativien tehtävien osalta ihmiset seuraavat työtä ja korkeasti koulutettujen työ ihmistä. Toisin sanoen korkean arvolisän toiminnot sijoittuvat sinne, missä on osaavaa väkeä ja laaja työvoimapooli, Asiantuntijat taas arvostavat useita uramahdollisuuksia omalla osaamisaliueellaan. Tästä pitkälti johtuu keskitttyminen, ilman että joku ”keskittää”.
Mitä taas tulee metropolialueen kasvattamiseen totean, että kysymys on väärin asetettu, Yritykset sijoittavat toimintojaan heidän kannaltaan suotuisiin ympäristöihin ja ihmiset muuttavat heitä kiinnostaviin paikkoihin.Riittää hyvin, että luonnoillista kehitystä ei pyritä estämään ja että kaupungit ja kunnat voivat toteuttaa haluamaansa politiikkaa. VATT osoitti reilu viikko sitten julkaisemassaan analyysissään liittyen valtionosuuksiin, että politiikamme on tukenyt hajauttamista, ei keskittymistä, siitä huolimatta kaupungistuminen jatkuu.
Hei vielä,
Jos saamme aikaan kannattavaa liiketoimintaa omaan uusiutuvaan biomassaan perustuvassa tuotannossa, riski sen siirtymisestä on vähäisempi kuin korkean arvonlisän luomisen riski. Tarkemmin sanoen resurssiniukassa maailmassa uusiutuvan luonnonvaran merkitys arvoketjussa on merkittävämpi, kuin on totuttu ajattelemaan. Se osa arvonluonnista pysyy varmimmin Suomessa. Tässä tarvitaan siis hieman näkymää tulevaisuuteen.
Keskittäminen on poliittinen linja, joka ei suinkaan perustu pelkästään tuohon mainitsemaasi elinkeinopoliittiseen näkemykseen, jonka kyllä tunnen ja jota en sinänsä kiistä.
Mitä oikeasti mahdat tarkoittaa sillä, että riittää hyvin että luonnollista kehitystä ei estetä ja että kaupungit voivat toteuttaa haluamaansa kasvua? Tässähän vaaditaan koko ajan politiikkatoimia sekä markkinoihin puuttumista, jotka maksavat rahaa. Suomen kuntatalouden investoinnit ovat noin kuusi miljardia euroa vuodessa ja valtaosa tästä on suurten kaupunkiseutujen kasvua.
On pakko kysyä, onko tämä investointitahti järkevässä suhteessa kuntien taseisiin ja taloudellisiin riskeihin? Ovatko kasvuinvestointeihin käytettävät miljardit keskustelun ulkopuolella, nyt kun maassa valmistaudutaan kipeisiin leikkauksiin palveluissa ja tulonsiirroissa?
VATT:n tutkimusta on siteerattu hämmästyttävän väärin. Otsikoissa on puhuttu koko VOS järjestelmästä ”hajauttavana” politiikkana. Kuitenkin paperissa itsessäänkin on – sinänsä täysin oikein – todettu, että valtionosuuksista vain noin 5 % määräytyy alueellisin perustein ja 95 % yksilöllisin perustein. Tämä tarkoittaa sitä, että valtionosuuksilla ylivoimaisen valtaosan suomalainen yhteiskunta maksaisi vaikka kaikki ihmiset asuisivat päällekkäin Kalasatamassa, eikä järjestelmä oikeasti liity yhteiskunnan aluerakenteeseen mitenkään.
VATT:n tutkijat kyllä esittävät tuon mainitsemasi johtopäätöksen. Mutta jos olet lukenut analyysin, tiedät senkin että paperi ottaa lähtökohdakseen oletuksen verotuksen vääristävästä vaikutuksesta, kun luonnonläheisyyttä, vapaa-aikaa taikka elämänlaatua ei veroteta, mutta kulutusta verotetaan! Sen jälkeen analyysissa pohditaan, voisiko ja pitäisikö valtionosuusjärjestelmän toimia tämän vääristymän oikaisemiseksi. – Jos tällaista esittää, ei olla enää tekemisissä deskriptioiden ja todellisuuskuvauksen kanssa, vaan tämä on tutkimukseksi verhottua poliittista kannanottamista.
Sellaisesta ei nykyisin ole puutetta…
Jos oikeasti joku haluaisi esittää taloudellisen deskriptiivisen analyysin julkisista rahavirroista vaikkapa metropolialueen ja muun Suomen välillä, toivotan sellaisen tervetulleeksi. VATT:n paperi oli tässä mielessä suuri pettymys.
Huomautan myös, että talousmaantieteellisen työryhmän raportissa ei niinkään keskustella kaupunkiseuduista yleensä (esim. mainitsemasi top 10) eikä varsinkaan asuntomarkkinoiden osalta muusta kuin pääkaupunkiseudun asuntomarkkinoista ja rahan sinne kaatamisen toimivuudesta. Kyseessä on lähinnä metropolialueen ja muun Suomen välisen polarisaation kyseenalaistaminen. Jos tämän alueen poliittisesti (nimenomaisesti) päätetyt tavoitteet 2 miljoonan asukkaan haalimisesta alueelle toteutuvat, ei siinä polarisaatiossa mm. Tampere näyttäydy enää Kajaania kummempana.
Tästä olisi hyvä jatkaa vaikka livenäkin!
Minusta on aivan mainiota, jos biotalouteen perustuvaa liiketoimintaa syntyy haja-asutusalueelle, varsinkin jos se syntyy yksityisten investointein avulla, eikä julkisesti tuettuna. Ja jos se vahvistaa energiaomavaraisuutta, sitä parempi. On kuitenkin syytä muistaa, että Ääneskoskenkin selluninvestointi, vaikka onkin valtava, synnyttää ympärilleen vain noin 1500 työpaikkaa.
Olen lukenut VATT;n tuoreen raportin ja sen mukaan haja-asutusalueilla on paljon kuntia, joiden tuloista valtionosuudet muodostavat huomattavan osan. Yleistettynä suurilla kaupunkiseuduilla synnytetään lisäarvoa, jonka turvin voidaan tukea kuntia toisaalla. Tuo rahavirta ei kuitenkaan näy investointina, vaan on rahaa käyttötaloutta varten.
Kunnan investoivat mihin ne päättävät demokraattisessa prosessissa investoida. Esimerkiksi Tampere investoi ja kehittää aktiivitesti. Olin Tampereella elinkeinojohtajana vuosituhannen vaihteessa ja ymmärsimme jo silloin hyvin, että Tampereen menestyksesta eivät huolehdi Helsinki, maan hallitus tai eduskunta, saan siitä pitää itse huolehtia, Ja näin siellä on aina tehtykin.