Ara-tuotanto jää Helsingissä selvästi tavoitteista

Helsingin kaupunki on julkaissut asumisen ja maankäytön toteutusohjelman seurantaraportin[1]. Ohjelma kattoi vuodet 2012-2014. Tavoitteita oli asetettu ara-vuokra-asuntojen määrälle, vapaarahoitteisen tuotannon määrälle, tontinvarauksille, lainvoimaisten asemakaavojen määrälle sekä monelle muulle tekijälle. Uusissa tontinvarauksissa päästiin tavoitteeseen, samoin asemakaavaehdotusten ja hyväksyttyjen kaavojen määrätavoitteissa, mikä on erinomainen suoritus.

Sen sijaan asuntotuotannon määrässä jäätiin tavoitteista selvästi. Toteutunut tuotanto oli 87 % tavoitteesta, aloitukset vain 71 %. Kun tilastoja katsotaan tarkemmin voidaan havaita, että sääntelemättömän tuotannon osalta valmistuneet olivat 123 % tavoitteesta ja aloituksetkin 106 %, sen sijaan valtion tukemien vuokra-asuntojen tuotantomäärä oli vain 66 % tavoitteesta ja aloitukset 41 %. Siis erityisesti paljon puhuttujen ”kohtuuhintaisten” vuokra-asuntojen tuotanto sakkasi samaan aikaan kun yksityiset toimijat pitivät vauhtia yllä. Näiden lukujen valossa ei ole näköpiirissä helpotusta asuntotilanteeseen. Tuskaa pienituloisten osalta lisää se, että nykyisissä ara-asunnoissa asuu paljon keski- ja jopa hyvätuloisia.

Seurantaraportti ei juuri analysoi syitä heikkoon ara-tuotannon tasoon. Sen sijaan kansliapäällikkö Hannele Pokan vetämän työryhmän raportissa Asumisen tuki- ja verojärjestelmien vaikuttavuus[2] käydään läpi tukijärjestelmät huolellisesti ja tehdään myös parannusehdotuksia. Raportin mukaan yli 70 % ara-asunnoista on kunnallisten toimijoiden hallussa. Yksityiset yritykset omistavat vain 12 %, eivätkä ne ole olleet viime vuosina aktiivisia. Kun toimijat ovat pääsääntöisesti kunnallisia ja kun kuntien käsissä ovat myös kaavat ja tontit, ei voi kuin hämmästellä, että kohtuuhintaista tuotantoa ei saada enempää aikaan.

Kun yksityistä ja omistus- sekä vuokratuotantoa on saatu heikkoinakin taloudellisina aikoina aikaiseksi, herää mielessä vääjäämättä kysymys pitäisikö meidän siirtyä kokonaan pois tuotannon tukemisesta ja tukea vain asumista. Pokan työryhmän raportin mukaan viimeisen parinkymmen vuoden aikana asumisen tuessa tuotantotuki on lievästi laskenut ja asumisen tuki huomattavasti noussut. Pitäisikö siis ottaa viimeinen looginen askel ja tukea jatkossa vain asumista?

Tätä näkemystä tukevat ainakin seuraavat seikat: todennettu yksityisen sektorin kyky saada tuotantoa aikaan; nykyisten yleishyödyllisten toimijoiden jonkinlainen haluttomuus ara-tuotantoon, suurten kaupunkien kehyskuntien selkeä haluttomuus ara-tuotantoon sekä yleishyödyllisten toimijoiden haluttomuus tarkistaa aika ajoin asukkaiden todellinen tarve ja sosiaalinen tilanne. Asumistuki ja toimeentulotuki perustuvat tarveharkintaan, jolloin voidaan varmistua tuen oikeasta kohdentumisesta.

Suomalaisen asuntopolitiikan yksi keskeinen tavoite on ollut segregaation esto, jota on toteutettu ensin sekoittamalla alueella erilaisia hallintamuotoja ja myöhemmin ”tasapainottamalla” asukasrakennetta yksittäisen kerrostalon tasolla. Ehdottamani malli lieventäisi segregaation riskiä, koska kaikki talot olisivat vapaarahoitteisia ja joissakin asunnoissa asuisia tuen saajia, toisissa ei. Mikään talo tai alue ei kuitenkaan leimaantuisi. Asumisen rahoitus- ja kehityskeskukselle puolestaan riittäisi tärkeätä työsarkaa asumisen kehittämisessä sekä kaupunkikehityksessä.

[1] http://www.hel.fi/static/public/hela/Kaupunginhallitus/Suomi/Esitys/2015/Kanslia_2015-04-07_Khs_14_El/302AB285-5F9C-46CF-BD19-D0C43B454BC5/Liite.pdf

[2] https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/153468/YMra_4_2015.pdf?sequence=1

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s