Valtiosihteeri Martti Hetemäki totesi muutama viikko sitten, että julkisia varoja säästyisi, jos ara-vuokra-asunoissa asuisi vain asuntokuntia, joille asumismuoto on tarkoitettu. Hänen mukaansa vähävaraisia asuu merkittävissä määrin markkinaehtoisissa vuokra-asunnoissa, joissa korkeat vuokrat maksetaan yhteiskunnan tuilla. Kun henkilö menee töihin, tuet poistuvat ja korkea vuokra pitää maksaa itse. Tämä aiheuttaa kannustinloukun. Hetemäki tuntee faktat ja tilastot, joten ilman parempaa tietoa hän ei tällaista esittäisi.
Meillä keskustellaan jatkuvasti korkeista asumiskustannuksista ja vaaditaan rakennettavaksi reippaasti lisää kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja. Tässä valossa on huolestuttavaa, jos nykyiset ara-asunnot eivät ole oikeassa käytössä. Miten on?
Ympäristöministeriö julkaisi vuonna 2014 raportin Näkökulmia ara-vuokra-asumiseen[1], jossa tätäkin asiaa on selvitetty tilastoin, asukashaastatteluin ja asiantuntijahaastatteluin. Suomen asuntokannasta 14 % (vähän alle 400 000 asuntoa) on valtion tukemia ara-vuokra-asuntoja. Asukkaat valitaan sosiaalisin ja asunnon tarpeeseen liittyvin perustein. Kun kerran on asunnon saanut, tilannetta ei pääsääntöisesti arvioida uudestaan.
Raportin tilastoista voidaan havaita, että vertailtaessa asuntokuntien keskituloa eri hallintamuotojen suhteen, se on alhaisin ara-vuokra-asunnoissa. Tilanne on sama, jos tarkastellaan keskituloa kulutusyksikköä kohti. Näin tarkasteltuna järjestelmä toimii. Toisenlaisen kuva piirtyy tarkasteltaessa asuntokuntien jakautumista tulodesiileihin, siis kymmeneen eri tuloryhmään. Koko maan tasolla vajaat 6 % ara-vuokra-asuntojen asuntokunnista kuuluu kahteen ylimpään tulodesiilin, yhteensä 20 000 asuntokuntaa. Pääkaupunkiseudulla kahden ylimmän desiilin osuus 9% eli yhteensä 10 000 asuntokuntaa.
Voidaan väittää, että ongelma on marginaalinen. Kun otetaan tarkasteluun pääkaupunkiseutu ja neljän ylimmän tulodesiilin asuntokuntien osuus ara-asujista, se onkin jo 35 %. Siis yli kolmannes asujista edustaa neljää ylintä tuloluokkaa. Tämä ei ole alkuperäisen tarkoituksen mukaista, ei järkevää, eikä oikeudenmukaista todellisia tarvitsijoita kohtaan.
Osana selvitystä oli asiantuntijoiden kanssa keskusteltu vaihtoehdosta, jossa vuokrasopimukset olisivat määräaikaisia. Sitä ei pidetty hyvänä ajatuksena, koska asiantuntijoiden mielestä se heikentäisi asumisturvaa ja asuinaluetasolla asukkaiden vaihtuvuus kasvaisi. Ara-asuntojen omistajien mielestä taas vaihtuvuus lisäisi kustannuksia ja aiheuttaisi vuokrien korotuspainetta. Se myönnettiin, että ylimpien tulodesiilien asuntokunnat ovat yhden tai kahden hengen asuntokuntia, joiden siirtyminen toisaalle vapauttaisi pienehköjä asuntoja, joista on suurin kysyntä. Kiteytettynä asiantuntijat ja omistajat ovat sitä mieltä, että kun joku on kerran saanut asunnon ja maksaa vuokransa, on kaikille parasta, että muutoksia ei tapahdu. Näin, vaikka tilanne hankaloittaakin kaikkien huonommassa olevien asemaa.
Hetemäki siis tunsi tilanteen ja nosti esiin todellisen ongelman. Sitä en aivan ymmärtänyt miksi juuri määräaikaisuudesta keskusteltiin. Selkeämpi malli voisi olla vaikka sellainen, jossa asukas olisi 3-4 vuoden välein velvollinen selvittämään tilanteessa suhteessa valintakriteereihin ja jos ehdot eivät täyty, olisi vuosi aikaa etsiä uusi asunto. Jos vaihtuvuus aiheuttaa omistajille tuskaa, voi lohduttautua sillä, että opiskelija-asuntosäätiöissä se on arkipäivää ja siitä huolimatta niissä asiat sujuvat hyvin.
[1] https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/135161/YMra_15_2014.pdf?sequence=1
Nokkela Kaupunki 
Jos ongelma olisikin pelkästään tuo, niin Juhan ja Martin ratkaisu olisi hyvä. Mutta ratkaistaessa yhtä ongelmaa pahennetaan toista. Ymmärrän hyvin kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaaran penseyden tuota ratkaisua kohtaan. Hän katsoo asiaa myös segregaation näkökulmasta. Helsingissä on monta lähiötä, joissa yli 20 prosenttia asukkaista on ulkomaalaisia, usein työttömiä tai pienituloisia. Näissä lähiöissä isoin ongelma ei ole se, keitä Ara-asunnoissa asuu, vaan se, että suomalaiset työssäkäyvät muuttavat lähiöistä pois, jolloin lähiön jo alkanut kurjistumiskierre kiihtyy. Pitääkö tätä kehitystä ehdoin tahdoin jouduttaa karkottamalla alueelta loputkin suomalaiset veronmaksajat? Tällä ratkaisulla ajaudutaan ojasta allikkoon, vaikka se jostakin toisesta näkökulmasta tarkasteltuna vaikuttaisi fiksulta ja oikeudenmukaiselta.
Minusta asuntopolitiikan isoin tulevaisuuden kysymys on miettiä sitä, mikä on Helsingin väestönkehitys ja ketkä tänne oikein muuttavat ja mistä ja mikä on heidän asunnonmaksukykynsä. Kysyntä ja tarjonta eivät vastaa ollenkaan toisiaan eikä tätä keskustelua ole oikein uskallettu edes käynnistää. Mukavampi on puhua Helsingin vetovoimatekijöistä, kun kohderyhmänä ovat ulkomaalaiset johtajat ja huippuasiantuntijat.
Onhan tuossa järkeä, olen pohdiskellut itse samaa asiaa monta kertaa. Mutta toinen näkökulma on, että Suomi on onnistunut erinomaisesti segregaation välttämisessä. Viime viikolla Professori Mari Vaattovaara oli mukana Pia Viitasen keskustelutilaisuudessa. Vaattovaara vastusti jyrkästi Ara-asuntojen tulorajoja. Hekan Jaana Närö oli samaa mieltä. Päteviä asiantuntijoita kumpikin.
Segregaation esto on meillä onnistunut hyvin ja kuten edellä kommentoineet herrat hyvin tietävät sitä tehdään erityisesti sekoittamalla hallintamuotoja keskenenään. Siis sijoittamalla samalla alueella omistusasuntoja, vapaarahoitteisia vuokra-asuntoja sekä ara-vuokra-asuntoja. Minä en ehdottanut tulorajoja, vaan sitä, että suhteessa kriteereihin joutuisi neljän vuoden välein selvittämään tilanteensa ja vuoden sisään muuttamaan, jos kriteerit eivät täyty. Tulot ovat vain yksi kriteeri, eikä tätä mallia voi parhaalla tahdollakaan kutsua karkottamiseksi. Nykyisen tilanteen periaatteellinen ongelma on se, osa keskituloisista voi nauttia tuetusta asumisesta, osa ei, onnistuminen arpajaisissa perustuu historiaan. Jos segregaatio on SE ongelma, sitä voidaan hoitaa vaikka näin: kaupungit ostavat eri alueilta yksittäisiä asuntoia kerrostaloista, samoin vuokraavat pitkillä sopimuksilla ammattimaisilta omistajilta vuokra-asuntoja ja antavat näitä tarvitsijoille ja laittavat tukea mukaan. Tuotantotuki voidaan lopettaa kokonaan.