Kuuntelin muutama päivä sitten kansainvälisestikin arvostetun tulevaisuudentutkijan Mika Aaltosen analyysiä ilmastomuutoksen, energiavarantojen hallinnan ja logistiikan vaikutuksista kansainväliseen kehitykseen. Jatkoin Vastapainon kustantaman Onko kapitalismilla tulevaisuutta? –kokoelman parissa, jossa Immanuel Wallerstein, Randall Collins ja eräät muut pohtivat kapitalismin romahtamista ja sen jälkeisiä vaihtoehtoja.

Collinsin arvion mukaan kapitalismin romahdukseen johtaa keskiluokan kurjistuminen, koska robotit, automaatio ja tekoäly vievät osan myös asiantuntijatehtävistä ja 10 %:n työttömyyden sijaan puhutaan 50 %:sta. Wallerstein taas epäilee, että kapitalismin ytimessä oleva pääomien kerryttäminen tulee entistä vaikeammaksi, kun riittävän kiinnostavia investointikohteita ei ole, eikä pelkkä finanssimarkkinoilla toimiminenkaan tarjoa riittävää tuottoa. Hän tarjoaakin vaihtoehdoksi paluuta jonkinlaiseen sosialismiin.

Menemättä sen syvemmälle maailmanjärjestystutkijoiden analyyseihin ja ennusteisiin eräs asia jäi ihmetyttämään minua. Kukaan edellä mainituista ei asettanut kyseenalaiseksi valtiokeskeistä järjestelmää tai kansallisvaltioiden roolia. Siis vaikka esiin nouseva hegemoniasykli ehkä pudottaakin Yhdysvallat kärkipaikalta, maitten väliset valtapoliittiset asetelmat muuttuvat ja ehkä joissain maissa talousjärjestelmäkin vaihtuu, kansallisvaltion tulevaisuutta ei epäillä.

Toisenlaisia kehityskulkuja voisi yhtä hyvin pohtia, jolloin näyttäytyy ainakin kaksi eri vaihtoehtoa: verkostovaltiot ja kaupunkivaltiot. Verkostovaltiolla tarkoitan ISISin kaltaisia toimijoita, jotka pystyvät ottamaan laajoja alueita haltuunsa useamman kansallisvaltion alueelta. Vaikka kalifaatin tai Boku Harumin pysyvyydestä ei olekaan takeita, miksei vastaavia yrityksiä nähtäisi muuallakin?

Kaupunkivaltiot ovat tuttuja historiasta, Italiassa ennen Garibaldia ne hallitsivat alueita aivan kuten Hansa-liiton kaupungit Pohjois-Euroopassa. Kaupungistuminen etenee joka paikassa ja toiminnalliset kaupunkiseudut ovat nousseet taloudellisina toimijoina haastamaan kansallisvaltioita, esimerkkinä vaikkapa Lontoo, Shanghai tai Piilaakso. Osa toiminallisista kaupunkiseuduista ylittää jo nyt valtioiden rajat kuten Wien-Bratislava tai Kööpenhamina-Malmö, ja Helsingin ja Tallinnankin yhteistyötä ollaan tiivistämässä.

Osaamispohjaisessa taloudessa lisäarvo syntyy asiantuntijuudesta, innovaatioista, brändistä, designista, kaupasta ja palveluista. Nämä toiminnot keskittyvät kaupunkeihin, joissa ne hyötyvät ympäristön monimuotoisuudesta. Maaseutu ja reuna-alueet ovat perinteisesti huolehtineet kaupunkien ruokahuollosta, energiantuotantoakin on osittain sijoitettu väljemmille alueille ja raaka-aineet kaupunkeihin on tuotu muualta. Kun energiantuotanto siirtyy kohti uusiutuvia ja lähi-energiaan perustuvia ratkaisuja ja kun kaupunkiviljelyäkin opitaan, omavaraisuus vain kasvaa.

Kansainvälinen kauppa kasvaa ja kaikkea tarvitsemaansa voi ostaa mistä päin maailmaa tahansa. Miksi siis suuret kaupunkiseudut eivät voisi olla itsenäisiä toimijoita? Miksi ne tarvitsisivat suuria harvaan asuttuja maa-alueita ympärillään, varsinkin jos ympäröivät alueet tarvitsevat taloudellista tukea ja uhkaavat entisestään tyhjentyä, kuten meillä on tapahtumassa.

Ilmeinen vastaväite on sotilaallis-puolustuksellinen eli kuka takaa kaupunkivaltion turvallisuuden? Kysymyksen voi kääntää myös toisin päin eli eikö ole helpompaa puolustaa Oslon seutua kuin koko harvaa ja vuoristoista Norjaa? Osaamispohjaisen talouden kaupunkivaltion tapauksessa voi pohtia myös mitä valloitettavaa siellä on. Menestys perustuu ihmisten osaamiseen, eikä innovaatiokykyä saa pakottamalla toimimaan. Kodifioitu tietämys ja sijoitusomaisuus siirtyvät toisaalle enterin painalluksella ja osa ihmisistäkin lähtee nopeasti naapurikaupunkivaltioon. Ja ehkä kaupunkivaltiot osaisivat muodostaa oman puolustusliittonsa.

Näemmekö lähivuosikymmeninä paluun kaupunkivaltioihin?