Olen viime vuodet voinut seurata suhteellisen läheltä iäkkään muistisairaan henkilön hoitoa. Nimeltä mainitsemattoman pirkanmaalaisen pikkukaupungin keskustassa asuva ikäneito on ollut vuosia nykyisin niin muodikkaan kotihoidon varassa. Kunta ja sukulaiset ovat toki tehneet parhaansa ja onneksi naapurit ovat ehtineet soittamaan omaisille silloin, kun vanhus on etsiskellyt potkukelkkaa, jotta pääsisi lähtemään töihin.

Jokin aika sitten hänelle järjestyi paikka kunnan hoitokodista. Heikohkon syömisen ja puuttuvien aktiviteettien johdosta vähitellen heikentynyt kunto on parantunut lyhyessä ajassa hämmästyttävästi, kun on syöty yhdessä, laulettu virsiä ja askarreltu. Vuosia kateissa ollut kudontataito on palannut vertaisryhmässä. Erinomaista kunnallista palvelua, johon myös vanhus itse sanoo olevansa tyytyväinen.

Viime vuosina vanhustenhoidon vahvistuva linja on kulkenut kohti kotihoitoa. Hoitohenkilö saattaa käydä kotona useita kertoja päivässä, mutta kovassa aikapaineessa ehditään hoitaa vain välttämättömimmät asiat. Vaikka ruoka tuodaankin, se saattaa jäädä seuran puutteessa syömättä. Suuret hoitolaitokset kuten Tampereen Koukkuniemi on lähes demonisoitu, vaikka vieraillessani siellä olen saanut huomattavan myönteisen kuvan viihtyvyydestä ja hoidon tasosta.

Monta kertaa päivässä tapahtuvat kotikäynnit ovat helpommin järjestettävissä kuntakeskuksissa, joissa etäisyydet ovat lyhyitä. Päivän aviisi (HS 22.2.) uutisoi Kuhmon 160 asukkaan Iivantiiran kylästä, jonka asukkaista lähes sata on yli 50-vuotiaita. Kuten tutkija Timo Aro jutussa toteaa, tämä on kehityksen suunta. Miten tällaisissa kaukana kuntakeskuksissa olevissa tyhjenevissä ”eläkeläiskylissä” voidaan turvata ikääntyvän väestön palvelut?

Meidän vielä täysissä ruumiin- ja sielunvoimissa (?) olevien on helppo sanoa, että tottakai ihmiset pitää hoitaa kotona, mutta kokeeko esimerkiksi muistisairas vanhus olonsa yksin kotonaan turvalliseksi ja turvatuksi? Rohkenenkin epäillä, että joudumme palaamaan takaisin kohti laitosmaisempaa hoitoa. Laitosten tai hoitokotien ei tarvitse olla satojen ihmisten yksiköitä, mutta riittävän isoja, että palvelut saadaan järjestettyä. Tiukka jako yksityiseen ja julkiseen palveluun on myös turhaa. Lähellä kuntakeskuksia sijaitsevat palvelutalot voisivat toimia esimerkiksi siten, että kunnalliseen hoitoon kuuluu tietty perustaso ja halukkailla olisi mahdollisuus ostaa lisäpalveluita.

Iivantiiraa käsittelevä juttu osoitti myös ”eläkeläiset palaavat kotikulmilleen” –ajattelun onttouden yhtään laajemmassa mitassa. Epäilemättä sitäkin tapahtuu, mutta ”eläkeläisreservaattien” kehittely ei auta pitämään alueita elinvoimaisina. Kuntatalouksien kestävyydestä tuossa visiossa en sano mitään. Sinänsä ongelma ei koske vain taantuvia alueita, vaan yhtä lailla tulevaisuudessa myös Helsinkiä, jossa puolet kotitalouksista on yhden hengen talouksia.