Yhdysvaltalainen ajatushautomo Brookings Institution julkaisi taannoin Bruce Katzin ja Julie Wagnerin kiinnostavan innovatiivisiin ympäristöihin (innovation districts) liittyvän raportin. Siinä käydään läpi innovatiivisten ympäristöjen kehitystä keskittyen erityisesti uusiin malleihin.
Katz ja Wagner jakavat innovatiiviset ympäristöt kolmeen päätyyppiin, jotka ovat ”ankkuri plus”, ”uudelleen kuvitellut urbaanit alueet” ja ”urbaanit tiedepuistot”. Urbaanit tiedepuistot ovat lähellä suomalaisia teknologiakeskuksia; ne sijaitsevat esikaupunkialueilla yliopistojen läheisyydessä, ovat etäällä kaupunkikeskustoista, liikkuminen perustuu yksityisautoiluun ja vetovoima on pikemminkin laskussa kuin nousussa. Itsekin muistan miten upeaa oli teekkarina 80-luvun lopulla saada ensimmäinen oma työhuone Teknologiakeskus Hermiasta, nyt Hervanta ei enää tuntuisi yhtä houkuttelevalta.
Uudelleen kuvitellut urbaanit alueet ovat istoriallisia brown fieldejä, joista vanha teollisuus, varastot tai satama ovat poistuneet ja joita kehitetään uudenlaisen yritystoiminnan tyyssijoiksi. Ne sijaitsevat lähellä kaupunkien keskustoja hyvien liikenneyhteyksien äärellä, ja niiden ankkuritoimijoina on tutkimuslaitoksia tai vakiintuneita yrityksiä. Eurooppalaiseksi esimerkiksi kelpaa vaikkapa Hampurin Hafen City, suomalaiseksi Tampereen Finlayson.
Uusin ja nousussa oleva innovatiivisen ympäristön malli on ankkuri plus. Ne sijaitsevat kaupunkien keskusta-alueilla, joissa yhdistyvät mixed use –kehittäminen, tutkimuslaitokset, yliopistot, vakiintuneet yritykset, erilaiset uutta yritystoimintaa tukevat palvelut ja aktiivinen yrittäjyys. Liikenneyhteydet ovat hyvät, joukkoliikennettä ja kevyttä liikennettä suositaan.
Mixed-use -kehittäminen tarkoittaa sitä, että asuminen ja julkiset sekä yksityiset palvelut on kytketty tiiviisti yritystoiminnan sekä tutkimuksen yhteyteen. Kahvilat, ravintolat ja kulttuuritapahtumat tarjoavat sosiaalisen tilan ideoiden vaihdolle ja kehittämiselle. Avoin innovaatio kukoistaa tiedon tihkusateessa. Kokonaisvaltaisin suomalainen yritys tähän suuntaan lienee Arabianranta Helsingissä.
Menestyvät innovatiiviset ympäristöt tarvitsevat edellä mainittujen tekijöiden ohella taloudellisia resursseja ja toimijoita. Näitä ovat Katzin ja Wagnerin mukaan varsinaisten innovaattoreiden ohella innovaatioiden kultivoijat eli toimijat, jotka edistävät alkavien yritysten kasvua. Kultivoijia ovat kiihdyttämöt, pääomasijoittajat, proof-of-concept –keskukset, jaetut työskentelytilat ja erilaiset asiantuntijapalvelut. Tällaisia palveluita Suomessa on ollut saatavissa vaihtelevasti, usein ongelmana on ollut niiden oma projektiperusteinen luonne.
Kaupungistuminen etenee ja erityisesti viime vuosina kasvu on keskittynyt kehyskuntien sijaan keskuskaupunkeihin. Keskustamaiseen asumiseen tottuneet osaamispohjaisen talouden asiantuntijat haluavat myös työskennellä monimuotoisissa ja inspiroivassa kaupunkiympäristöissä. Lähtö omalla autolla ”insinöörireservaattiin” kymmenen kilometrin päähän keskustasta ja päivittäinen lounas Amicassa ei välttämättä ole enää toiveiden täyttymys.
Suomalainen haaste yleisellä tasolla on vähäväkisyys eli riittävää pörinää on oikeastaan pääkaupunkiseutua lukuun ottamatta vaikea saada aikaan, varsinkin kun toiminnot on monissa kaupungeissa hajallaan. Kuvattua taustaa vasten kiinnostavaa on Aalto yliopiston pääkampuksen vieminen Otaniemeen. Tampereella taas keskustassa asuvat vastustavat kaikin tavoin täydennysrakentamista – kuten Aamulehden panelistina viime keskiviikkona (11.2) saatoin havaita – joka nimenomaan mahdollistaisi riittävien väestökonsentraatioiden syntymisen.
Ehkä Jyväskylä onnistuu tässä: siellä on jo vuosia synnytetty Jyväsjärven rannoille rakennetta, jossa yliopisto, teknologiakeskus, tapahtumat, palvelut, asuminen ja joukkoliikenne kohtaavat aivan kaupungin keskustan tuntumassa?
Nokkela Kaupunki 
Taas kerran ajatuksia herättävä kirjoitus, kiitos siitä! Listaisin kiinnostaviin ympäristöihin mukaan myös Lappeenrannan LUT: in ympäristön, jossa on teknillisellä yliopistolla kova draivi päällä ja ammattikorkea, jossa myös taiteen ja muotoilun opetusta vieressä. Parhaillaan meneillään esim. kansainvälinen lasertaide residenssi, jossa innovoidaan uusia tuotteita yritysten kanssa.
Katsokaa kotisivulta http://www.ekoinfo.fi miten onnistuneet keksinnöt voivat syntyä myös ilman yliopistoja tai ideapuistoja.
Nyt kun Aalto keskittyy Otaniemeen, Pasila viimein rakentuu, Vallilan (yritysalueen) potentiaali on käymässä ilmeiseksi ja sairaalatoimintoja keskitetään, olen jo jonkin aikaa leikkinyt ajatuksella Helsingin yliopiston keskittämisestä sairaalakäytöstä vapautettavissa oleville Auroran ja Laakson sairaalan alueille.
Sairaala-alueiden pinta-ala on noin 20 hehtaaria, jossa on nykyisellään noin 100 000 kerrosneliöitä, teho siis ~0,5. Nykytoiminnoille löytyisi helposti alaa muilta nykyisiltä sairaala-alueilta, pelkästään Meilahdestakin. Helsingin yliopistolla on kerrosneliöitä Viikissä 130k, Keskustassa 80k ja Kumpulassa 53k, yhteensä siis noin 270 tuhatta kerrosneliötä. Tiivissä kaupunkiympäristössä melko vaatimattomallakin tehokkuudella 2,0 sairaala-alueelle mahtuisi 400 tuhatta kerrosneliötä, teholla 3,0 koko yliopisto mahtuisi pelkän nykyisen Auroran sairaalan alueelle; ja yliopiston tilankäyttö on muutenkin pikemminkin tehostumaan kuin kasvamaan päin. Tilaa riittäisi siis yllin kyllin kaikenlaiselle sekoittuneelle kaupunkirakenteelle tyypilliselle oheistoiminnallekin ilman että Keskuspuiston rajojen sisäpuolelta tarvitsisi raapaista neliösenttimetriäkään. Uuden kampuksen rahoittamiseksi Helsingin Yliopistokiinteistöt voi myydä vanhoja kiinteistöjään.
Tällaisen vedon jälkeen metroyhteys Aalto-yliopisto – (Kuusisaari) – Meilahden sairaala – Helsingin yliopisto – Pasila – Vallila – Sörnäinen tuntuisi itsestäänselvältä liikenneratkaisulta. Matka Otaniemestä Sörnäisiin taittuisi laiturilta laiturille n. 11 minuutissa. Yliopistoasemien välinen matka olisi 6 minuuttia.
Pasilasta muodostuisi entistäkin voimakkaammin liikenteen solmukohta ja Pasila-Vallila-Kalliosta entistäkin houkuttelevampi toiminnallisesti sekoittunut kaupunkiympäristö. Hajallaan sijaitsevat Helsingin yliopiston kampukset, joita Seppo Laakso muistaakseni kutsui nykyisellään ”yliopiston irvikuvaksi” muodostaisivat yhden tiiviin kokonaisuuden, jonka äärilaidalta toiselle kävelisi 5-10 minuutissa. Kampus olisi paitsi yhdellä kaupungin parhaiten saavutettavimmista paikoista, myös ajallisesti niin lähellä Aalto-yliopistoa, että edestakainen sukkulointi yhden päivän aikana olisi täysin mahdollista. Käytännössä yliopistot voisivat muodostaa yhden toiminnallisen kokonaisuuden, joka kaiken lisäksi olisi saavutettavuusnäkökulmasta keskellä kaupunkirakennetta – Pasilan kautta kulkeva Otaniemi-Sörnäinen -banaani muodostaisi yhdessä ympäröivien alueiden kanssa parhaimman Suomen oloissa kuviteltavissa olevan ”ankkuri plus”-tyyppisen kokonaisuuden.
Esimerkiksi terveysteknologia-alan potentiaali olisi nykyiseen verrattuna huikea, kun maan merkittävimmät lääketieteen, biotieteiden, teknologian, kauppatieteiden ym. yliopistot, maan tärkein sairaala-alue tutkimuskeskuksineen ja mm. Vallilan yritysalueen tilat maan vetovoimaisimman tiiviin kaupunkialueen keskellä nivottaisiin yhteen 10 minuutissa päästä päähän kuljettavalla yhteydellä.
Mitä mieltä?
Hienoa kehittelyä!
Reblogged this on Urban Mill – Building IntenCity! and commented:
”Katz ja Wagner jakavat innovatiiviset ympäristöt kolmeen päätyyppiin, jotka ovat ”ankkuri plus”, ”uudelleen kuvitellut urbaanit alueet” ja ”urbaanit tiedepuistot. ..Menestyvät innovatiiviset ympäristöt tarvitsevat .. taloudellisia resursseja ja toimijoita. Näitä ovat Katzin ja Wagnerin mukaan varsinaisten innovaattoreiden ohella innovaatioiden kultivoijat eli toimijat, jotka edistävät alkavien yritysten kasvua. Kultivoijia ovat kiihdyttämöt, pääomasijoittajat, proof-of-concept –keskukset, jaetut työskentelytilat ja erilaiset asiantuntijapalvelut. Tällaisia palveluita Suomessa on ollut saatavissa vaihtelevasti, usein ongelmana on ollut niiden oma projektiperusteinen luonne.. ”
Aalto yliopiston siirtyminen Otaniemeen luo mahdollisuuden tiivistää eri koulujen yhteistyötä ja samalla tiivistää Otaniemen rakennetta. Otaniemeen mahtuu hyvin lisää rakentamista sekä akateemiselle yhteisölle, uusille asukkaille, pk-yrityksille, että palveluille. Voimistunut pörinä onkin mielestäni edellytys sille, että Aalto yliopisto onnistuu missiossaan nousta huippuyliopistoksi. Pelkkä metroasema ei riitä.
Juuson kehitelmästä syntyy ainakin kysymys toimintojen ja käyttäjien löytämisestä noille kolmelle itsessään määrätietoisesti ja pitkäjänteisesti kehitetylle kampukselle…