Olin vaimoni kanssa perjantaina 30.1. Tapiola Sinfonietan konsertissa. Heino orkesteri oli juuri palanut konsertointimatkalta Etelä-Koreasta. Vastaanotto oli ollut hyvä, ja Suomen sekä Espoon brändit olivat kirkastuneet.

Matkaväsymyksestä ei ollut tietoakaan, kun Shoeckin Kesäyö jousiorkesterille alkoi kapellimestari Mario Venzagon johdolla. Venzago johti empaattisesti soittajia innostaen ja orkesteri loisti. Seuraavaksi lavalle ja flyygelin taakse asteli häikäisevä nuori mies, Kit Armstrong. Kun hänen kätensä vielä leijuivat koskettimien päälle Mozart-konserton päätteeksi, koko täysi sali pidätti hengitystään.

Olisi voinut kuvitella, että maagisen Armstrongin jälkeen toisen jakson aloitus olisi ollut haastavaa, mutta Venzango loihti orkesterin liekkeihin Brahmsin Sinfonia nro 4:n myötä. Upea konsertti, eikä minua Sinfonietan neuvottelukunnan jäsenenä voi syyttää puolueettomuudesta.

Sinfonietan soittajat ovat töissä Espoon kaupungilla. Tässä konsertissa, kuten hyvin usein klassisen musiikin maailmassa, kapellimestari ja solisti ovat vierailijoita. Kansainväliset tähdet ovat kalliita, mutta raha on vain yksi tekijä, suhteet ja orkesterin kiinnostavuus vaikuttavat myös. Tähdet ovat useimmiten yrittäjiä, vaikka emme asiaa näin taidemaailmassa mielläkään.

Kuvatussa konsertissa, ja hyvin usein kaupunginorkesterien tapauksessa, tehdään organisatorisesti ajatellen public-private –yhteistyötä; yrittäjäkapellimestari johtaa projektin, jossa toteutuksesta vastaa kunnallinen yksikkö. Koeteltu malli, joka toimii hyvin, johtaa orkesterin jatkuvaan oppimiseen ja suoritustason nousuun. Seuraava kapellimestari työskentelee eri tavalla, ja taas syntyy jotakin uutta.

Musiikin kuuntelun väitetään lisäävän luovuutta, ja minäkin jäin pohtimaan julkista johtamista uudesta näkökulmasta. Nimittäin miksi emme käytä tällaista toimintamallia kaavoitusprojekteissa, koulutuspalveluiden kehittämisessä tai sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistamisessa? Meillä on valtava kehittämistarve kaikilla palvelutuotannon alueilla. Laatua pitäisi kasvattaa, tuottavuutta parantaa ja ihmisten luovuutta pitäisi pystyä hyödyntämään tehokkaammin. Pitkät työsuhteet ja vähäinen tehtäväkierto eivät ole omiaan tukemaan uudistumista.

Kaupunkien arkkitehtikilpailuissa meillä käytetään ulkopuolisia tähtiä ja sankariarkkitehtejä, mutta he vain ideoivat, eivät koskaan johda konserttia kelvolliseen loppuhuipennukseen, hyvänä esimerkkinä Daniel Libeskind ja Tampereen Areena. Kun katsoi miten Mario Venzago sai rasittavalta matkalta juuri palanneen orkesterin venymään parhaimpaansa, herää kysymys pitäisikö meidän hyödyntää klassisen musiikin johtamismallia myös muussa julkisessa palvelutuotannossa.